2013, thanks for the memories

This year has been literally the greatest year in my entire life,
I don't know where I could begin to start to tell you..
Halusin tulla jo kirjoittamaan tästä vuodesta. En tiedä onko se vähän liian aikaista, mutta halusin kuitenkin jos tämä sattuu jäämään vuoden viimeiseksi postaukseksi. Ajattelin vähän listata ajatuksia kuluneesta vuodesta, enemmän haluaisin keskittyä etsimään ne positiiviset jutut enkä keskity niinkään niihin negatiivisiin, tai ainakin yritän olla keskittymättä. Tästä voi tulla kilometripostaus mutta sen voi itse päättää mitä lukee vai lukeeko ollenkaan.

Ensimmäisenä asiana ajattelin kertoa teille minusta joka olin tammikuussa 2013. Olin ulkokuoreltani miltein saman näköinen kun nytkin, täytin vuosia ja luulin olevani onnellinen. Minulla oli elämässä kaksi tärkeintä asiaa, yksinkertaisuudessaan ne olivat Pikkumusta ja liikunta. Pikkumusta oli mulle henkireikä, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi sitä jos olisin tehnyt itselleni jotain sellasta etten olisi voinut pitää Pikkumustasta huolta. Liikunnalla taas pidin itseäni pystyssä, hain toista keinoa purkaa vihaa ja pahaa oloa, en halunnut viiltää ja yritin kaikkeni etten viiltäisi vaikka teki mieli. Olin monesti jo veitsi kädessä kunnes tajusin että en voi. Opettelin sitä mitä minä merkitsen itselleni, kohensin itsetuntoani salilla vaikkakin siellä ahdisti ja pirusti koska tuntui että kaikki katsoo minua kun halpaa makkaraa ja miettii, että mikähän läski se tuossakin lyllertää. Olin joka paikassa "anteeksi että olen täällä, voin kadota jos haluat"-asenteella. En nauttinut elämästä koska se oli silkkaa helvettiä, en pitänyt itsestäni ollenkaan. Ainoa paikka missä tunsin itseni edes joksikin oli BC:n tunnit, tuolloin en tuntenut BC:tä ollenkaan enkä olisi ikinä uskonut, että joskus saisin mahdollisuuden tutustua siihen. Itse asiassa en muista oliko se jo tuolloin kun BC kyseli minulta kaikkea omituista mutta se nyt ei muuta tätä mihinkään suuntaan joten sillä ei ole väliä, joskus tuolloin se kuitenkin tapahtui kun BC:tä alkoi kiinnostaa, että kukahan tuo tyttö tuolla eturivissä on kun se ei mihinkään katoa.

'Cause sometimes you just feel tired,
feel weak, and when you feel weak, you feel like you wanna just give up.
but you gotta search within you, you gotta find that inner strength
and just pull that shit out of you and get that motivation to not give up
and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall flat on your face and collapse.
Viime talven jälkeen päätin, etten aio uhrata enää yhtäkään kyyneltä Sinilintuun, ihan sama mitä se tekisi niin minä pysyn vahvana, seison omilla jaloillani ja pidän järjen ja tunteet kaukana toisistaan. Onneksi tajusin jo silloin, ettei tämä tilanne tule helpottamaan, olin vihdoin fiksu koska tässähän se nähdään, melkein vuosi taas eteenpäin ja tilanne on täysin sama.

Vuosi vieri eteenpäin, tutustuin enemmän ja enemmän BC:hen, kasvoin ihmisenä ja jostakin hankin sitä voimaa että pysyn pinnalla. Liikuntamäärät oli helvetillisiä, en tiennyt muutakaan tapaa elää elämää kun liikkua. Liikuin monta tuntia päivässä, sen kaiken lisäksi poljin vielä salille ja takaisin josta tuli matkaa yhteensä 20km, luulin sen kaiken olevan normaalia, luulin olevani normaali. Ylikunnon oireita tuli toinen toisensa perään, minä vain jatkoin. Ei minua kiinnostanut koska en ole urheilija, minähän en voi mennä ylikuntoon. Olin väsynyt ja kroppa kaipasi lepoa mutta en huomannut sitä missään vaiheessa. Samalla yritin opetella syömään mutta en tajunnut että sh-oireilua oli myös pakkoliikunta. En vaan jaksanut ymmärtää kuinka pakollista se minulle oikeasti oli. Nyt kun mietin niin minun oli pakko päästä reenaamaan, vaikka muu maailma kaatuis niin sali ei saa kaatua.

Sitten tulikin jo kesä, kesäkuun ensimmäisellä viikolla vaihdoin salia tai oikeastaan kävin heinäkuun loppuun asti kahdella salilla. Toiselle salille oli se 10km/suunta ja toiselle 17km/suunta ja tämä minne vaihdoin oli lähempänä tulevaa uutta kotiani. Salin vaihdon myötä aloin pikku hiljaa tajuamaan kuinka suuri liikuntamääräni oli, samalla kun liikuntamäärät pieneni aloin tajuamaan levon merkityksen ja sen, ettei siihen kuole jos yksi salitreeni jää väliin. Aloin tuntemaan omaa kroppaa paremmin ja vointini oli paljon parempi (tarpeeksi ruokaa, liikuntaa ja lepoa) Elämässäni olikin muuta kun Pikkumusta ja liikunta, vaikkakin liikunta on aina kärkisijoilla ja tulee aina olemaan, enkä näe siinä mitään väärää, kohtuus kuitenkin kaikessa.
Kesän aikana opin itsestäni aivan liikaa, itsetuntoni oli parempi, opin tykkäämään itsestäni ja opin myös pitämään itsestäni oikeasti huolta ja myös pidin itsestäni huolta. Oåin tekemään virheitä ja nostamaan leuan uudestaan pystyyn virheidenkin jälkeen, koska eihän se elämä siihen kaatunut. Olin ensimmäistä kertaa rannalla bikineissä, käytin ensimmäistä kertaa jalassani julkisella paikalla lyhyitä treenishortseja ja muutenkin kuljin koko kesän shortseissa. Tajusin etten olekkaan niin iso kun olin aina ennen luullut. Tämä lista jatkuisi loputtomiin mutta lyhyesti sanoen voisi sanoa, että kesällä 2013 minusta kasvoi ihminen. Se tekee tästä vuodesta parhaan ikinä.

Koin vuoden aikana kaikki anoreksiasta ortoreksiaan ja melkein taas takaisin anoreksiaan. En halua olla enää syömishäirikkö, haluan vihdoin normaalin elämän. Olen tapellut syömishäiriön kanssa jo niin kauan ja kaikki reilun kahden vuoden ajalla on tullut kotia päin vaikkakin pakkiakin on otettu, silti on aina tultu eteenpäin ja yritetty nirhata sitä mörköä itsestäni. En halua olla enää häiriö, haluan olla ihminen.

Tänä vuonna olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian eli Pikkumustan, joka ehti olla elämäni tärkein asia neljä vuotta. Lisäksi olen ymmärtänyt sen että olen menettänyt "siskoni" eli Sinilinnun. Olen muuttanut omaan kämppään ja sain maailman paskimman kämppiksen jonka kanssa joudun asumaan vielä ainakin vuoden. Silti olen saanut niin paljon hyvääkin, olen oppinut tuntemaan omaa kehoani ja sitä, mitä erilaiset merkit yrittää kertoa. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voin sanoa peilin edessä, että olen kaunis. Silti ensi vuodelle jää vielä paljon töitä, haluan olla täysin vapaa syömishäiriöstä, haluan olla täysin vapaa kaikesta ja rakastaa elämää enemmän kun mitään muuta, eikö siinä ole jo tarpeeksi tavotteita ensi vuodelle?

2013, thanks for the memories

This year has been literally the greatest year in my entire life,
I don't know where I could begin to start to tell you..
Halusin tulla jo kirjoittamaan tästä vuodesta. En tiedä onko se vähän liian aikaista, mutta halusin kuitenkin jos tämä sattuu jäämään vuoden viimeiseksi postaukseksi. Ajattelin vähän listata ajatuksia kuluneesta vuodesta, enemmän haluaisin keskittyä etsimään ne positiiviset jutut enkä keskity niinkään niihin negatiivisiin, tai ainakin yritän olla keskittymättä. Tästä voi tulla kilometripostaus mutta sen voi itse päättää mitä lukee vai lukeeko ollenkaan.

Ensimmäisenä asiana ajattelin kertoa teille minusta joka olin tammikuussa 2013. Olin ulkokuoreltani miltein saman näköinen kun nytkin, täytin vuosia ja luulin olevani onnellinen. Minulla oli elämässä kaksi tärkeintä asiaa, yksinkertaisuudessaan ne olivat Pikkumusta ja liikunta. Pikkumusta oli mulle henkireikä, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi sitä jos olisin tehnyt itselleni jotain sellasta etten olisi voinut pitää Pikkumustasta huolta. Liikunnalla taas pidin itseäni pystyssä, hain toista keinoa purkaa vihaa ja pahaa oloa, en halunnut viiltää ja yritin kaikkeni etten viiltäisi vaikka teki mieli. Olin monesti jo veitsi kädessä kunnes tajusin että en voi. Opettelin sitä mitä minä merkitsen itselleni, kohensin itsetuntoani salilla vaikkakin siellä ahdisti ja pirusti koska tuntui että kaikki katsoo minua kun halpaa makkaraa ja miettii, että mikähän läski se tuossakin lyllertää. Olin joka paikassa "anteeksi että olen täällä, voin kadota jos haluat"-asenteella. En nauttinut elämästä koska se oli silkkaa helvettiä, en pitänyt itsestäni ollenkaan. Ainoa paikka missä tunsin itseni edes joksikin oli BC:n tunnit, tuolloin en tuntenut BC:tä ollenkaan enkä olisi ikinä uskonut, että joskus saisin mahdollisuuden tutustua siihen. Itse asiassa en muista oliko se jo tuolloin kun BC kyseli minulta kaikkea omituista mutta se nyt ei muuta tätä mihinkään suuntaan joten sillä ei ole väliä, joskus tuolloin se kuitenkin tapahtui kun BC:tä alkoi kiinnostaa, että kukahan tuo tyttö tuolla eturivissä on kun se ei mihinkään katoa.
Viime talven jälkeen päätin, etten aio uhrata enää yhtäkään kyyneltä Sinilintuun, ihan sama mitä se tekisi niin minä pysyn vahvana, seison omilla jaloillani ja pidän järjen ja tunteet kaukana toisistaan. Onneksi tajusin jo silloin, ettei tämä tilanne tule helpottamaan, olin vihdoin fiksu koska tässähän se nähdään, melkein vuosi taas eteenpäin ja tilanne on täysin sama.

Vuosi vieri eteenpäin, tutustuin enemmän ja enemmän BC:hen, kasvoin ihmisenä ja jostakin hankin sitä voimaa että pysyn pinnalla. Liikuntamäärät oli helvetillisiä, en tiennyt muutakaan tapaa elää elämää kun liikkua. Liikuin monta tuntia päivässä, sen kaiken lisäksi poljin vielä salille ja takaisin josta tuli matkaa yhteensä 20km, luulin sen kaiken olevan normaalia, luulin olevani normaali. Ylikunnon oireita tuli toinen toisensa perään, minä vain jatkoin. Ei minua kiinnostanut koska en ole urheilija, minähän en voi mennä ylikuntoon. Olin väsynyt ja kroppa kaipasi lepoa mutta en huomannut sitä missään vaiheessa. Samalla yritin opetella syömään mutta en tajunnut että sh-oireilua oli myös pakkoliikunta. En vaan jaksanut ymmärtää kuinka pakollista se minulle oikeasti oli. Nyt kun mietin niin minun oli pakko päästä reenaamaan, vaikka muu maailma kaatuis niin sali ei saa kaatua.

Sitten tulikin jo kesä, kesäkuun ensimmäisellä viikolla vaihdoin salia tai oikeastaan kävin heinäkuun loppuun asti kahdella salilla. Toiselle salille oli se 10km/suunta ja toiselle 17km/suunta ja tämä minne vaihdoin oli lähempänä tulevaa uutta kotiani. Salin vaihdon myötä aloin pikku hiljaa tajuamaan kuinka suuri liikuntamääräni oli, samalla kun liikuntamäärät pieneni aloin tajuamaan levon merkityksen ja sen, ettei siihen kuole jos yksi salitreeni jää väliin. Aloin tuntemaan omaa kroppaa paremmin ja vointini oli paljon parempi (tarpeeksi ruokaa, liikuntaa ja lepoa) Elämässäni olikin muuta kun Pikkumusta ja liikunta, vaikkakin liikunta on aina kärkisijoilla ja tulee aina olemaan, enkä näe siinä mitään väärää, kohtuus kuitenkin kaikessa.
Kesän aikana opin itsestäni aivan liikaa, itsetuntoni oli parempi, opin tykkäämään itsestäni ja opin myös pitämään itsestäni oikeasti huolta ja myös pidin itsestäni huolta. Oåin tekemään virheitä ja nostamaan leuan uudestaan pystyyn virheidenkin jälkeen, koska eihän se elämä siihen kaatunut. Olin ensimmäistä kertaa rannalla bikineissä, käytin ensimmäistä kertaa jalassani julkisella paikalla lyhyitä treenishortseja ja muutenkin kuljin koko kesän shortseissa. Tajusin etten olekkaan niin iso kun olin aina ennen luullut. Tämä lista jatkuisi loputtomiin mutta lyhyesti sanoen voisi sanoa, että kesällä 2013 minusta kasvoi ihminen. Se tekee tästä vuodesta parhaan ikinä.

Koin vuoden aikana kaikki anoreksiasta ortoreksiaan ja melkein taas takaisin anoreksiaan. En halua olla enää syömishäirikkö, haluan vihdoin normaalin elämän. Olen tapellut syömishäiriön kanssa jo niin kauan ja kaikki reilun kahden vuoden ajalla on tullut kotia päin vaikkakin pakkiakin on otettu, silti on aina tultu eteenpäin ja yritetty nirhata sitä mörköä itsestäni. En halua olla enää häiriö, haluan olla ihminen.

Tänä vuonna olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian eli Pikkumustan, joka ehti olla elämäni tärkein asia neljä vuotta. Lisäksi olen ymmärtänyt sen että olen menettänyt "siskoni" eli Sinilinnun. Olen muuttanut omaan kämppään ja sain maailman paskimman kämppiksen jonka kanssa joudun asumaan vielä ainakin vuoden. Silti olen saanut niin paljon hyvääkin, olen oppinut tuntemaan omaa kehoani ja sitä, mitä erilaiset merkit yrittää kertoa. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voin sanoa peilin edessä, että olen kaunis. Silti ensi vuodelle jää vielä paljon töitä, haluan olla täysin vapaa syömishäiriöstä, haluan olla täysin vapaa kaikesta ja rakastaa elämää enemmän kun mitään muuta, eikö siinä ole jo tarpeeksi tavotteita ensi vuodelle?

Left alone

Joulu. Se on ohi, ainakin kohta. Onneksi. Minun joulu kestää päivän, ehkä kaksi. Sen tai niiden päivien ajaksi aion antaa itselleni periksi, en halua stressata, en halua rehkiä, haluan vain nukkua. En ole jouluihminen, vihaan radiosta kuunnella joululauluja, silti rakastan suklaata, rakastan aukaista paketteja mutten siltikään tykkää jouluruuista. Eilinen joulu meni pilalle, samoin kun pari edellistäkin. En jaksanut olla iloisena muiden kanssa, en jaksanut istua paikallaan pöydässä, en saanut happea koko päivänä ja mahaan sattui niin että paikallaan istuminen oli yhtä tuskaa.

Olen itkenyt kaksi yötä itseni uneen Sinilinnun takia. Nyt odotan vain jonkun ystävän sanovan ne kaksi helvetillistä sanaa; minähän sanoin. Minua varoitettiin. Asiat on jatkunut samalla tavalla kun ennen ja eilen se löi luurinkin korvaan sanoen "no jätetään tämä sitten tähän.." Hetken päästä tuli kuitenkin viesti, ettei se tarkoittanut sitä jonkinlaisen selityksen kanssa. Tiesin sen mutta se ei olekkaan tässä se pääasia. Vaan se että mikään ei ole muuttunut mihinkään. Kaksi vuotta. Se saa riittää, se riittää minullle. Annan olla, enkä ajatellut ottaa Sinilintuun yhteyttä, en edes vahingossa. En vain jaksa enää.

Tänään pääsen onneksi porukoiden luota takaisin kotiin. Saan taas olla yksin, miettiä asioita ja tehdä ihan mitä itse tahdon. Silti tulen ikävöimään portugalilaista, nt kun on saanut taas viettää pari päivää putkeen tuon pienen nelijalan kanssa niin on niin hankalaa olla yhtäkkiä ilman. Täällä olen saanut kuulla liian monta kertaa kuinka olen tiellä, koko ajan olen jonkun edessä. Kohta en ole kenenkään tiellä eikä kukaan ole minun. Saan olla aivan yksin. Pääsen sytyttämään Pikkumustalle kynttilän, koska eilen en päässyt. Voi kun minulla on ikävä sitä pientä tirriskää, vieläkin välillä mietin että missähän se nyt olisi, mitä se nyt tekisi, sen jälkeen kyyneleet alkavat valua ja nostan katseeni taivaalle, siellä se loistaa, taivaalla kirkkaimpana tähtenä. Minun rakas.

Huomenna pääsen taas treenaamaan. Onhan tässä jo maattu kaksi päivää ja pari sitä edellistä vain kevyellä liikunnalla. Odotan innolla huomista herätystä, pääsen pakkaamaan treenikamani ja suunnata muutamaksi tunniksi toiseen kotiini, pääsen vaihtamaan ajatuksia, saan hetken olla ajattelematta kaikkea huonoa, ajatukset suuntaa vain positiivisiin asioihin. Pääsen ottamaan itsestäni kaiken irti. Huominen tule jo nopeasti.

Battle scars

Veitsi ihollani, haluan painaa sen ihosta läpi. Haluan tuntea kipua, haluan nähdä verta. Sairasta, niin sairasta. "Sää et saa luovuttaa nyt" Haluan lopettaa syömisen. Uudestaan, kiduttaa itseäni. Ansaitsen sen kaiken. "Sää et saa luovuttaa nyt" Kyyneleet tippuu, veitsi puristaa jo ihoa, vielä vähän niin se menee rikki. Tunnen kipua jo nyt. "Sää et saa luovuttaa nyt" Haluan pois, tuntuu etten pysty enää kontrolloimaan itseäni, mielessäni pyörii vain se kuinka läski olen. Haluan vain viiltää enemmän ja enemmän. Se on sairasta, minä olen sairas. "Sää et saa luovuttaa nyt" Sama vanha noidankehä kutsuu minua, samat sairaat temput, samat sairaat ajatukset, haluanko todella palata siihen? kyllä haluan. "Sää et saa luovuttaa nyt" Nostan veitsen iholta. En pysty siihen, en enää. Itken niin paljon että kyyneleet loppuu kesken, huudan, lyön seinää ja ehkä vähän itseäni. En pysty siihen, mua ei ole tehty enää siihen. Olen heikko vai olenko sittenkin vahva? En tehnyt sitä vaikka liippasi liian läheltä. Se ei olisi saanut mennä noin läheltä, se vaan ei olisi saanut.

this year has been literally the greatest year in my entire life
i don't know where i could begin to start to tell you

Demons

Haluan salille, haluan treenata. Haluan vain sitä liian kovasti, silti tiedän, että nyt on mun aika levätä. Joku toinen voisi sanoa, että nyt sinun on pakko levätä, kuten esimerkiksi BC. Kuitenkin mun mieli haluaa salille, kokeilemaan uusia liikkeitä, ehkä olisinkin jo siellä, ellen olisi sanonut liian monelle ihmiselle pitäväni lepoa tämän koko viikonlopun. Mun jalka on kipeä, tuntuu kun akiles oisi tulessa koko ajan. Tiedän ettei se treenillä parane, vaan levolla. Silti kun kuulen sanan lepo niin näen vain punaista. Vihaan sitä sanaa, ainakin nyt kun se on pakollista. Vihaan kaikkea pakollista, varsinkin jos minut pakotetaan olla tekemättä sitä mitä rakastan kaikista eniten. Haluan olla tammikuussa kunnossa, haluan treenata silloin taas kovaa, antaa vaan mennä mutta jotta sekin onnistuisi niin minun pitää levätä nyt, ei päiviä vaan viikkoja. Opin jo hetken tykkäämään lepopäivistä, kunnes alamäki alkoi ja motivaatio kaikkeen tippui - myöskin lepopäivien pitämiseen.
Kävin tänään tunnin kävelylenkillä, mun oli pakko saada ajatuksia muualle. Musiikki ja kauniit maisemat on paras tapa saada lepopäivinä ajatukset muualle, rauhallinen tahti ilman mitään rehkimisiä. Tänään kävellessä mietin että mun on pakko ryhdistäytyä, mun on pakko löytää se motivaatio takaisin että saan elämäni takaisin raiteilleen. Kesä ja alku syksy meni liian hyvin, mulla oli hyvä olo ja kaikki kulki mutta sitten tapahtui jotain, motivaatio tippui kaikkeen ja romahdin. Motivaatio meni treenaamiseen, syömiseen, heräämiseen, siivoamiseen, elämiseen, hengittämiseen - ihan kaikkeen mitä tähän elämään kuuluu. Mua ei vain huvittanut enää mikään, paha olo valtas mut ja ne vanhat ajatukset sh-ajoilta. "Läski tekisit edes jotain, yrittäisit edes vähän.." Nyt on vain pakko löytää edes pieni motivaatio että pysyn pinnalla, että jaksan tehdä asioita, jaksan pitää tätä taloa pystyssä ja tärkeimpänä myöskin jaksan pitää itseni pystyssä. Kuten BC jo aikaisemmin tällä viikolla sanoi, että en saa luovuttaa nyt, minä en vain saa enää luovuttaa, en saa antaa periksi jos tulee vaikeaa, mun on pakko taistella.
'Cause sometimes you just feel tired,
feel weak, and when you feel weak, you feel like you wanna just give up.
but you gotta search within you, you gotta find that inner strength
and just pull that shit out of you and get that motivation to not give up
and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall flat on your face and collapse.
“'Cause sometimes you just feel tired,
 feel weak, and when you feel weak, you feel like you wanna just give up 
 but you gotta search within you, you gotta find that inner strength  
 and just pull that shit out of you 
 and get that motivation to not give up 
 and not be a quitter, 
 no matter how bad you wanna just fall flat on your face and collapse. 

Poistin tänään taas Facebookin. Ennen olin liiankin koukussa kyseiseen sivustoon, nyt se vain ahdistaa. Ahdistaa olla siellä muiden tuijotettavana koska en myöskään ikinä sinne kirjottele mitään. En ole ikinä halunnut olla esillä tai tahtonut huomiota muilta, olen mieluiten se joka on hiljaa omassa nurkassaan ja katsoo muita, en halua että minua katsotaan, en halua olla muiden silmäteränä, en halua että muut tuijottavat, en halua olla muiden edessä esillä, tuo kaikki on ahdistavaa.

Going under

"Mikä sulla on kun et saa nukuttua?"                                                   "...en tiedä.."

"Stressaako sua joku?"                                          "..en ole ainakaan huomannut.."
"Mitä sää ajattelet?"                                                         "En mitään ihmeellistä.."
"Sää oot jo pitkällä, et luovuta nyt!"   

Keskustelua BC:n kanssa, en vaan saa enää nukutuksi ja BC kysyikin, saanko hyvin nukutuksi johon vastasin etten enää ole pitkään aikaan saanut. Kerroin BC:lle mun syömisistä, ruuan puutteesta ja siitä, mitä ajattelen koko asiasta. Kerroin sille kuinka vääristynyt mun kuva on ollut, se kun ihonkin rasvaaminen oli liikaa puhumattakaan siitä että laittaisi jotain suustaan alas. BC tapansa mukaan heitteli faktoja pöytään, asioita joita jo tiesin mutta silti ne oksettaa niin paljon, sana rasva on aivan liian oksettava. Sanasta rasva mulla tulee ensimmäisenä mieleen se, mikä on maastoutunut mun keskivartaloon ja reisiin vaikka tiedän sen olevan paljon muutakin. En vain ole näistä asioista ikinä kellekkään puhunut, kaikkihan pitäisi minua hulluna jos sanoisin, että ihoa rasvatessani lihon. Tänään sanoin sen kuitenkin ensimmäistä kertaa ääneen, jollekkin toiselle ihmiselle tai edes minulle itselleni.

Impossible

Mua ahdistaa olla tämmöinen kun olen. Mua ahdistaa mun ulkonäkö, se miltä näytän joka ikinen päivä. Luulin että hyväksyin jo itseni, kaikkine virheineen. Luulin että sillon on helpompaa. Silti nämä ajatukset jotka ovat yrittäneet tappaa mua jo monta vuotta pomppaa mieleeni, en pääse niistä eroon. Mua ahdistaa tää keho ja se kuinka pyöreä olen. Haluan olla laihempi, timmimpi. En halua hyllyvää vatsaa tai hyllyviä jalkoja. En halua oksentaa joka kerta kun katson peiliin koska en vain kestä ulkonäköäni. En halua pukeutua joka päivä säkkiin ettei vatsani näkyisi.
Olen liian itsekriittinen - oi kyllä, mistähän olen senkin oppinut. Minun pitää olla täydellinen, ihan sama vaikka muut vieressäni söisi vain burgeria ja lihoisi, silti ne ovat kauniita ja mukavia, minä en ole. Minun on oltava täydellinen että pystyn hengittämään, katsomaan peiliin ja olemaan ylpeä siitä miltä näytän. Jos en ole mitään muuta tässä elämässä oppinut on se, ettei laihuudella hankita suosiota ja onnellisuutta. Silti, minun täytyy olla täydellinen. Oksettaa jokainen suupala, oksettaa jokainen lasi, oksettaa kaikki. Oksettaa ajatella ruokaa, oksettaa ajatella omaa kehoa, oksettaa ihan jokainen asia. Haluan pois, tästä kehosta, nyt heti.

“Then  someone tells me how good I look
 and for a moment, for a moment I am happy 
 but when I'm alone, no one hears me cry 

Darkness feels like home

“Mää oon tuntematon niille jotka mut on muka tuntenu
 mut kukaan ei oo kulkenu niit reittei mitä mä oon 
 ja vaik nää reitit on mult monii ovii sulkenu 
 oon tehnyt tätä vuosia ja tiedän mitä tää on 
 no tää on mitä muut musta ajattelee 
 jos joku sanoo tietävänsä mut niin se valehtelee 
 mä välil mietin et mennääks nyt oikeesee suuntaan 
 ku sille tielle mennää, sillo on joku pielessä 
 mitä enemmän mietin elämää sitä vähemmän siin on järkee 
 eikä kuolema pelkästää vaa tää kaikki 
 en oo pyytäny tät elämää enkä valinnu sitä 
 vaan se valitsi mut enkä mä ollu tajunnu sitä 


Ne vanhat ajatukset ovat palaamassa mieleeni; "en tarvitse aamupalaa niin voin nukkua vielä 30min." En myönnä sitä kellekkään, en edes itselleni. "Katsokaa nyt minua, enhän minä edes näytä sairaalta?!" ..mutta näyttävätkö välttämättä ne muutkaan? -ei. En kerro kenellekkään että minua pelottaa, minua pelottaa olla minä, tässä kehossa ja tällä mielellä. Olen luvannut itselleni että en saa vajota niin syvään kuoppaan kun viimeksi 17 kiloa laihempana. En halua, jos sinne vajoaa niin sieltä ei ole enää pääsyä pois.
Olen vähentänyt syömisiäni, ehkä huomaamattani, ehkä en. Kukaan ei tiedä että syön huonosti, en vaan voi hyvin. Tänään meinasin pyörtyä koko ajan bodycombattiin, ehkä vain kuvittelin että silmissäni sumeni vähän väliä, ehkä se oli vain jotain omaa mielikuvitusta. En tiedä uskonko tuohon itsekkään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta että "vähän" sumenee. Ainoa millä on jotain väliä on se, ettei kukaan huomannut sitä. Pysyin pystyssä vaikka luulin että pyörryn tähän pisteeseen, mun jalat vaan ei halunneet enää kantaa. Silti menin täysillä toisten mukana, hoin vaan mielessäni että et nyt jumalauta pyörry, en halua pyörtyä tähän BC:n eteen, en ikinä.

Ne vanhat ajatukset ovat palaamassa mieleeni; "en tarvitse aamupalaa niin voin nukkua vielä 30min." En myönnä sitä kellekkään, en edes itselleni. "Katsokaa nyt minua, enhän minä edes näytä sairaalta?!" ..mutta näyttävätkö välttämättä ne muutkaan? -ei. En kerro kenellekkään että minua pelottaa, minua pelottaa olla minä, tässä kehossa ja tällä mielellä. Olen luvannut itselleni että en saa vajota niin syvään kuoppaan kun viimeksi 17 kiloa laihempana. En halua, jos sinne vajoaa niin sieltä ei ole enää pääsyä pois.
Törmäsin BC:hen tänään. Odotin valoissa ja huomasin BC:n tulevan, näin sen hymyilevän ja mietin, että ei kai minulla kiirekkään ole kun tien toisella puolella vielä punaiset pönöttää.

Empty promises will wear

Kävelin salille tarkoituksena mennä sh'bamiin. Ennen tuntia menin salin puolelle venyttämään pohjetta josko se auttaisi tuohon kipuun. Vasen akilesjänne tuli kipeäksi jo painelusta ja venyttäessä tuntui että se on jumissa, silti kaikesta huolimatta päätin mennä tunnille.. Sain äsken viestin BC:ltä; "Sinä oot taas ollu shbamissa.. Menet huonoon kuntoon jos nilkutat tunneille ja tunneilta pois ja käyt kymmeniä tunteja viikossa.." Vastasin etten minä ihan kymmeniä tunteja viikossa käy jonka jälkeen vilkaisin treenikalenteriani, laskin tunnit ja kaikista pahinta tässä oli se, että BC oli aivan oikeassa - jokaiselle viikolle tuli tunteja kymmenen tai enemmän. On totta, että joidenkin tuntien jälkeen nilkutan kun lähden sieltä, akilesjänteet on vaan niin kipeät ja tiedän, että pitäisi levätä.
BC yritti jo alkusyksystä saada minua jonkinlaiseen liikuntakieltoon tai edes vähentämään liikuntaa, sama meno on jatkunut koko syksyn ja luulen, että se vaati tämän että herään siitä kuplasta missä olin ja ehkä olen edelleen. En halua olla samanlainen ihminen 28 vuoden päästä kun se, jonka luulen sanoneen BC:lle siitä että olin sh'bamissa, en halua 28 vuoden päästä sellaista elämää, että olen joka aamu ja ilta salilla koska muuta elämää ympärillä vaan yksinkertaisesti ei ole.
Mun on aukastava silmät, katsottava terveen ihmisen linssien läpi, ei sen liikuntariippuvaisen. Mun on pakko levätä, käydä lääkärissä tuon jalan kanssa ja huolehtia itsestäni, mun on pakko ottaa järki käteen kaiken kanssa ja alkaa olemaan kuten kaikki muutkin. Helppohan se on sanoa ja tänne kirjoittaa että mun on pakko, toinen asia onkin se, että toteutanko minä sen kaiken kuten pitääkin, BC:n sanoin "Nyt tekoihin ja puheet veks.."

Me ei olla enää me

Mun on pakko päästä kirjoittamaan, mun on pakko saada nämä ajatukset nyt jonnekkin. Viime yönä sain viestin Sinilinnulta. Ei olla koko syksynä pidetty yhteyttä ja vanhat lukijat tietää ettei olla kahteen vuoteen oltu melkein yhtään tekemisissä.

"Mulla on niin järjetön ikävä sua etten kestä"

"Mutta mikään ei muuta sitä, että kaipaan sua niin paljon ettei mitään järkeä.."
"Kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että teen mitä vaan et saa tän taas siihen mihin se jäi"

Nuo viestit veti aika sanattomaksi, enkä oikein tiedä mitä ajatella mistäkin. Kaksi vuotta on niin pitkä aika, ehkä jopa vähän liiankin pitkä. Hassuinta tässä on se, että en tavallaan tunne yhtään mitään. Ehkä juuri siksi että noin on käynyt ennenkin ja sama meno on jatkunut kuukaudesta toiseen, nyt kuitenkin asia on kuulemma eri mutten siltikään voi täysillä luottaa, aina jotain menee vikaan enkä halua satuttaa itseäni tällä samalla asialla enää yhtään kertaa.

BC kielsi minua tänään treenaamasta, jalka on ollut taas siinä kunnossa että juuri ja juuri kävellään, vai kävelläänkö sittenkään? BC:ltä tuli suora kommentti, "sinulla ei ole mitään asiaa salille.." jonka jälkeen se vielä huolehti että olenhan ajatellut syödä tänään. Huomenna teen edes jotain kevyttä, edes ihan vähän. En jaksa istua toimettomana kolmatta päivää, BC tietää myös etten pysy montaa päivää poissa salilta.

I know I'm far from perfect

Pystyn hetken jo hengittää, pystyn olemaan jo tässä. Kävin hieronnassa ja juteltiin BC:n kanssa mm. syömishäiriöstäni ja vääristyneestä kehonkuvasta. BC kyseli ja minä vastasin. Tuntui oudolta puhua jollekkin näistä asioista ääneen ja varsinkin silloin kun BC kysyi, tiedänkö syytä miksi lopetin syömisen, miksi halusin laihtua, mikä minussa oli vikana, en pystynyt sanomaan kaikkea ääneen, vastasin vain että tiesin ja tiedän edelleen. Sitä asiaa olen ehkä miettinyt kaikista eniten, mikä minussa oikeasti oli vikana, miksi en ole kelvannut itselleni ja miksi en kelpaa vieläkään tällaisena kun olen. Vaikka kuitenkin jollain tapaa tiedostan, että minussa ei ole mitään vikaa...mutta silti.

“Cause when you've given up
 when no matter what you do 
 it's never good enough 


“Mä näen tyhjän taistelukentän
 oon ihan yksin sodassa siellä 
 pahimman vastustajani tiedän 
 minusta itsestäni sen löydän 
 kun tapahtuu on helpompi hengittää 

Minun täytyy käydä enää neljä kertaa teoriassa, täytyy istua vielä kahdeksalla tunnilla, olen vain siirtänyt niitä eteenäin ja eteenpäin. Ne on ainoat tunnit jotka on keskiviikkoisin ja aina samaan aikaan haluan treenaamaan, haluan vain treenata vaikka tiedänkin, ettei se maailmaa kaada jos kävisin istumassa nuo teoriat loppuun, saisinpahan ainakin autokortin nopeammin. Huomenna on joulukuun ensimmäinen päivä, lumi on maassa, tasan kolme viikkoa niin loma alkaa, 24 päivää jouluun ja 51 minun synttäreihin. Kolme viikkoa mene nopeasti, ole kiltti.

Elastic heart

Liikaa kokeita uusinnassa, aivan liikaa kaikkea. Lukio kolmeen ja puoleen vuoteen. Tunnen itseni huonoksi, tunnen itseni laiskaksi. Silti tässä tilanteessa en näe muuta vaihtoehtoa, kolme ja puoli vuotta tarkoittaa vain pakollisia tässä jaksossa, joka taas tarkoittaa sitä että saan ruksata muutaman tunnin yli lukujärjestyksestä.

“If today was your last day
 and tomorrow was too late 
 could you say goodbye to yesterday? 
 would you live each moment like your last? 
 leave old pictures in the past 

Välillä mun tekis mieli vain sulkea silmät. Olla hetken poissa tästä maailmasta, olla hetki yksin. Yritän koulun ulkopuolella unohtaa sen kaiken edes hetkeksi, silti kaikki vaan pukkaa mieleen joka suunnasta. Haluaisin aloittaa kaiken alusta, tehdä asiat paremmin. Odotan lomaa liian paljon, silti haluaisin joulun olevan ylitse, haluaisin hypätä pari kuukautta eteenpäin..

Fear of the dark

“Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
 ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa  
 yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun 
 ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu  

 hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan  
 hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät  
 hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa  

"En mää tällä viikolla ehdi.."
"Ehkä ensi viikolla.."
"En mää tiedä.."

Ehkä minäkin vain luovutan, en minä ketään edes olisi halunnut nähdä....
Kaikista säälittävintä tästä tekee sen, että tajusin juuri etten ole koko viikkona nähnyt ketään vapaa-ajalla...

You only give what was lost

Kuinka helppoa olisi palata siihen samaan vanhaan kuvioon. Keskiviikkona lähdin kesken päivän koulusta, linnottauduin huoneeseeni ja piilouduin peiton alle. Mietin kuinka helppoa se olisi, olla vain syömättä ja nukkua ettei tee mieli edes syödä, ettei olisi edes nälkä. Sillä hetkellä mikään ei tuntunut enää miltään, huusin vain että haluan pois. Tunsin hetken sen saman tunteen missä elin monta vuotta, sen pienen hetken sain olla se vanha minä.
“I still think of you
 and all the shit you put me through  
 and I know you were wrong  

Päivät vierii ja minä vierin niiden mukana. Huomenna on taas jo perjantai vaikka vastaha tämäkin viikko alkoi? Nykyään musta vaan tuntuu että aika lipsuu ohitse enkä itse ehdi tehdä mitään. Välillä tuntuu tosi turhauttavalta kun siitä on kaksi vuotta kun päätin parantua, kun päätin haluta elää, siitä on kaksi vuotta kun nostin sodan itseäni vastaan. Siltikään en vain osaa, se että ennen yksi rusinakin oli liikaa niin yhtäkkiä pitäisi syödä kokonainen lautasellinen ja voida sen jälkeen suht normaalisti on kammottavaa. Tiedän tarvitsevani ruokaa koska liikuntamäärä on ihan maksimissaan mitä tämä kroppa kestää (..ja siltikään se ei meinaa kestää), olenkin monesti miettinyt että ilman tätä liikuntamäärää en söisi mitään, syön siksi että jaksan liikkua edes jotenkin. Haluan muutoksen, todella sen haluan ja aion tehdä kaikkeni sen eteen että joskus eläisin vielä normaalisti, edes joskus...kaukaisuudessa.
“Dark clouds follow you around
 your own worst enemy  
 you only picked me up to bring me down 

Mun koti ei oo täällä

Jos mun treenivihossa olisi tilaa, kirjottaisin sinne isoilla kirjaimilla että olen ylpeä itsestäni. Se ei suoranaisesti johtu siitä, että olisin ylpeä itsestäni tämän päivän treenin perusteella vaan myös siitä että olen viimeisen viikon aikana tehnyt paljon asioita joista olen ylpeä, yksi näistä asioista on eilinen englannin esitelmä. Esitelmät yleensäkkin aiheuttaa minulle paniikkikohtausta ja alan voimaan todella huonosti, varsinkin vielä kun kyseessä on vieras kieli niin se ei auta asiaa yhtään. Meillä oli aikaa suunnitella pieni esitelmä 5-10 minuuttia jonka jälkeen se olisi esitettävä.
Kävelin luokan eteen, mun sydän hakkasi ja sain jotenkin pidettyä kaikki tunteet kurissa, mulla teki mieli juosta ulos luokasta, mun jalat ei meinanneet enää kantaa, pidin esitelmäni ja lopussa katsoin kaikkia ja mietin, ettei kukaan nauranut, kaikki oli aivan hiljaa ja takarivissä ei supistu mitään, luokka taputti ja kävelin takaisin paikalleni. Minä tein sen, pidin sen perhanan esitelmän enkä antanut tunteiden viedä, otin ohjat käsiin. Selventääkseni vielä hieman, että viimeisimmästä englannin esitelmästä jonka tein koko luokalle niin siitä on kulunut aikaa 3½ vuotta.
Kaikesta huolimatta musta tuntuu, että vedän aika puoliteholla menemään. Sunnuntaina itkin ja hoin itselleni etten ole tarpeeksi vahva tähän maailmaan. Toistin itselleni monen monta kertaa, ettei mun koti ole täällä ja pikku hiljaa aloin itsekkin uskomaan siihen, se ei ole todellakaan täällä. Musta ei vaan tunnu siltä että tulisin pärjäämään. Välillä maailman yksinkertaisimmat asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä, tuntuu siltä kun joku olisi laittanut mun hartoille monta sataa kiloa ja mun pitäisi kannatella sitä päivästä toiseen, silti samaan aikaan mun pitäisi hymyillä ja esittää iloista vaikkakin samaan aikaan mulla tekisi mieli itkeä, kaatua sänkyyn ja jäädä sinne. Ehkä en vain ole tarpeeksi vahva tähän...

I'm actually weirder than you think

Maanantaina sain taas nauraa vatsalihakset kipeäksi, kävin myöskin treenaamassa vaikka jalat olivatkin kipeät. Eilen join liian monta kuppia teetä ettei nälkä yllättänyt missään vaiheessa, menin liian aikaisin nukkumaan ja tänään heräsin ennen herätystä. Saan vielä hetken löhöillä eikä minulla ole kiirettä mihinkään.

“I don't know the first time I felt unbeautiful
   the day I chose not to eat
   what I do know is how I've changed my life forever

Mun olisi pitänyt käydä kaupassa ennen koulua ostamassa jotain välipalaa ettei tarvi olla nälkäisenä, ensimmäisenä mikä tuli mieleen että enhän minä välipalaa tarvitsekkaan, voin juoda teetä ettei nälkä yllätä...kuulostaako tutulta? Kyllä kuulostaa. Ainoa asia millä voin selittää teen juomisen on se, että rakastan sitä yli kaiken tai että minulla on kylmä. Vaikka todellisuudessa mun päässä vain pyörii aivan toiset asiat; vähemmän kaloreita, enhän minä ruokaa tarvitse. Vanhat ajatukset jotka ponnistavat aina pinnalle kun mahdollista, vanhat jutut jotka yrittävät tappaa mun mieleni lopullisesti.

“I'm friends with the monster that's under my bed
   get along with the voices inside of my head
   you're trying to save me, stop holding your breath
   and you think I'm crazy

Olen pyöritellyt mielessäni asiaa että joku tekisi minulle ruoka-ja treeniohjelman. Välillä mietin että enhän minä sitäkään tarvitse, osaan syödä ja treenata salilla oikeilla tekniikoilla, tiedän millä liikkeillä saa tuntumaa minnekkin. Silti kuitenkin tiedän tarvitsevani sitä ja ajattelinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja pohtia asiaa enemmän. Äiti ehdotti minulle jotakin hänen tuttavaansa, minä tosin ensimmäisenä mietin BC:tä ja ajattelinkin ehkä tänään kysyä asiaa häneltä. Haluan jonkun jonka kanssa tiedän tulevani toimeen enkä ole maailman sosiaalisin tai rohkein ihminen kun kyse on tuntemattomista. BC:n kohdalla tiedän myös sen, että saan sanotuksi ääneen kokonaisen lauseen.

New beginning

Halusin jälleen aloittaa alusta. Tämä kaikki alkoi ahdistaa ja pistin koko blogin uusiksi. Nyt on turvallisempi olo, nyt voin taas kirjotella ilman huolta siitä, että joku tunnistaa. En halua että kukaan tietää kuinka hukassa oikeasti olen, en enää halua että kukaan lukee mitä oikeasti ajattelen tai kuka edes oikeasti olen.

Huomaamattani pikku hiljaa olen poistanut eri nettisivuilta käyttäjiäni, ensin lähti facebook, sitten yksi kerrallaan kaikki muutkin. Huomaamattani olen vähentänyt yhteydenpitoa ihmisiin, en tiedä mikä minussa on. Haluanko sitten olla vain yksin? Ehkä en, tai en tiedä. Mähän olen yksin. Yritän uskotella itselleni etten ole yksin, aina on joku joka välittää mutta silti tuntuu pahalta, se tuntuu niin helvetin pahalta myöntää että mä olen yksin tässä kaikessa. Istun yksin pimeässä huoneessa, musiikki soi liian kovalla mutta minua ei kiinnosta, en halua kuulla ketään, en edes itseäni, hukutan itseni lyriikoihin.

En enää odota niin innolla treenejä, en halua (enkä saakkaan..) mennä salille. Olen niin väsynyt siihen että koko ajan joku paikka on paskana. Ensin kädet, sitten selkä ja nyt jalat. Muut sanoo vain, että urheilija ei tervettä päivää nää ja vastaan vain, etten ole urheilija. Koska en ole urheilija, en pidä itseäni urheilijana, olisin parempi ihminen jos olisin urheilija. Olisin niin paljon parempi. Ennen menin reenaamaan vaikka kiellettiin, menin aamulla ja menin illalla. En vain yksinkertaisesti pysynyt kotona, halusin vain olla salilla enkä välittänyt koulusta. Ei, ei mun into ole loppunut enkä ole ylikunnossa. Liikunta on mun elämäni tärkein asia (..aika nolifeä eikö vain?) Haluan vain olla erossa ihmisistä, mua ahdistaa olla siellä ihmisjoukon seassa. Salilla ja jumpissa mua ahdistaa vaan ne ihmiset eikä se itse treeni.

Mä olen miettinyt että pitäisin yhden viikon että olisin menemättä salille, vältän yhden viikon sitä ihmisjoukkoa, niitä katseita ja sitä kaikkea. Siellä mun täytyy levittää aina tekohymy naamalle vaikkei huvittaisikaan hymyillä. Silti aina menen sinne, samaan aikaan viikosta toiseen. Mun jalat vain kävelee sinne koska haluan treenata...mutten siltikään halua.

Life's too short to be afraid

Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään.
Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa.
Tasan vuosi sitten viilsin viimeksi, 29.10.2012, mun ei pitänyt, halusin lopettaa ja yritin pysyä erossa terästä. Olin pysynyt muutaman kuukauden, silti jostain syystä tartuin veitseen ja viilsin polven auki. En vain osannut käsitellä sitä raivoa mun sisällä, ainoa tapa millä saisin oloani edes vähän helpommaksi oli tarttua veitseen. Siitä on nyt vuosi, 365 päivää. Itkua ja hampaiden puristusta, kuitenkin olen päättänyt olla vahva ja päästä irti viiltämisestä ja nyt voin sanoa, että olen onnistunut. Olen vahva, olen selättänyt anoreksian, olen selättänyt viiltämisen, olen kokenut monen rakkaan kuoleman, monen ystävän hylkäämisen ja silti olen vielä tässä. Seison omilla jaloillani, ajattelen omilla aivoillani. Nään peilistä ihmisen, olen löytänyt kehostani asioita joista pidän, olen antanut periksi, olen löysännyt ja ottanut happea. Olen ylittänyt itseni, olen itkenyt ja nauranut, olen lyönyt itseäni koska en ole halunnut koskea veitseen, olen oppinut ajattelemaan itseäni ihmisena, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Olen lopettanut itsetuhoisuuden ja mikä parasta, kaikista menetyksistä huolimatta olen saanut syyn elää, syyn nousta aamulla sängystä ja ei, voin sanoa ettei se syy ole poikaystävä, se syy on yksinkertaisuudessaan se, että olen tajunnut kuinka kaunis maailma on, kuinka sillä on vielä annettavaa minulle, kuinka nuori olen ja kuinka voin tehdä vielä niin paljon.
Mulla on arpia vielä jaloissa, kesällä ihmiset katsoo mua kieroon kun kävelen shortseissa ja salillakin ihmiset tuijottaa joka ikinen vuodenaika. Ensin ihmiset katsoo pitkään mun arpia ja sitten ne katsoo mua suoraan silmiin, katson takaisin ja käännän pääni koska en välitä. En jaksa välittää mitä ne miettii, edes BC ei kysy hieroessaan mun jalkoja että mistä nuo on tullut, ensimmäisellä kerralla se kysyi ja sen jälkeen se ei ole maininnut asiasta millään tavalla ja olen onnellinen, koska se saa mut tuntemaan että olen samanlainen kun kaikki muutkin, oli arpia tai ei. Olen voittaja tai ainakin tunnen itseni sellaiseksi. Viimeisen vuoden aikana olen kokenut niin paljon, niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita mutta silti en ole tarttunut veitseen, en ole vaikka on kuinka tehnyt mieli viiltää, olen osannut voittaa sen tunteen, se on se, mikä tekee minusta vahvan.

Vaik tänään ois paha olla, koitan jaksaa.

Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa,
tavoitellen sitä pientä palasta taivaast.
Ei koskaan matalaa aitaa, alko tuntuu että hautaaki samalla kaivaa.
Aina ankara itseäni kohtaan, vaikken heikkouksia itsessäni kohtaa.
Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani,
makasin päiviä vaan lattialla tuskissani.
Istuin pariisin taksis mietin et mä haluisin kuolla,
ajoin hautausamaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla.
Tottunu olee vahvin aina kaikist, tutut unelmat oli muuttunu painajaisiks.
Pelkäsin huomista,
en halunnu herää, oli hetki kun en mistään mitään tajunnu enää.

I can see you're sad, even when you smile, even when you laugh
I can see it in your eyes, deep inside you want to cry
Näinä hetkinä mietin kuinka paljon paremmin asiat olisi jos minua ei vaan yksinkertaisesti olisi olemassa. Tällä hetkellä yritän tappaa aikaa että pääsen treenaamaan, pääsen edes hetkeksi karkuun mun sairaita ajatuksia. Tällasina hetkinä mietin mua, mun menneisyyttä, mietin tätä päivää ja ehkä vähän tulevaakin. Pimeä huone, musiikki ja tämä blogi, mun ajatukset vaan virtaa enkä meinaa saada niistä kiinni. Olen hukassa, myönnän sen. Välillä mietin millainen olisin jos olisin silloin kolme vuotta sitten mennyt keskustelemaan näistä mun ongelmista, se oli se ainoa kerta kun mulle tarjottiin apua (vaikkakin sitä todellisuudessa tyrkytettiin.) Kuitenkin, sekosin täysin koska kaikki pakollinen ahdistaa entistä enemmän, sen jälkeen kukaan ei ole tarjonnut apua, ehkä myös siksi koska en ole ottanut sitä vastaan, en vain yksinkertaisesti osaa. Luulen etten ehkä ollut kolme vuotta sitten valmis juttelemaan kaikesta, koska enhän minä silloin ollut sairas? Tai ainakin niin uskottelin itselleni, muistan miettineeni vuosi myöhemmin että kunpa olisin hakenut silloin apua, kunpa olisin todella tehnyt sen ja mietin sitä edelleen.

Nobody likes to lose their inner voice

Myönnän, olin väärässä. Mun olisi pitänyt tietää paremmin, mun olisi pitänyt jo ensimmäisellä kerralla antaa olla ja antaa virran viedä. Mun olisi pitänyt viiltää vielä vähän syvemmältä, mun olisi pitänyt niellä vähän enemmän pillereitä...mun olisi pitänyt.. Mun olisi pitänyt kuunnella sinua. Tiedän ettet ole minkään arvoinen mutta tiedän myös sen etten ole minäkään. Kadun sitä etten kuunnellut sinua, kun käskit olla syömättä söin vielä sen yhden hedelmän lisää, yritin selittää että minulla on nälkä mutta huudat korvaani ettei se ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua, kun käsket olla juomatta koska se turvottaa join vielä sen yhden lasillisen vettä, selitin että kurkkua kuivasi enkä enää meinannut saada nieltyä, huudat taas sen saman lauseen, se ei ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua. Olin väärässä, pyydän anteeksi.
Ainoa asia jossa onnistuin oli juoksulenkit, huusit että juokse kovempaa läski, juokse vielä kilometri, juokse vielä kaksi, samalla voit vetää vielä kolmannenkin. Järjen pieni ääni kuiskasi korvaani että käänny seuraavasta mutkasta jo kotiin, et jaksa eikä sinun ole pakko. Kuitenkin sinun äänesi ylitti sen pienenkin järjen äänen mikä minulla oli vielä jäljellä. Juoksin koko ajan kovempaa, kaaduin koska jalat eivät kantaneet, haukoin henkeä ja haukuin itseäni paskaksi läskiksi. Nousin, kiihdytin, kaaduin, nousin, kiihdytin, kaaduin...ja samalla menetelmällä mentiin ties kuinka monta kilometriä eteenpäin, sinä olet läski, koska et jaksa.
En jaksa enää sitä ikuista itkua ja hampaiden puristusta siitä kun huudat että olen huono, en jaksa enää yhtään mitään. Olen menettänyt jo kaiken mitä minulla on.....paitsi sinut. Olet ainoa mitä minulla on jäljellä.. it's me and you baby..

I stood for nothing, so I fell for everything

You held me down, but I got up
Already brushing off the dust
You hear my voice, you hear that sound
Like thunder gonna shake the ground
You held me down, but I got up
Get ready cause I’ve had enough
I see it all, I see it now

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion.

Tänään mun elämä hymyilee just mulle,
aion nauttia siitä kun vihdoin on hyvä olla.
Olen liikkunut näiden kahden päivän aikana enemmän kun koko viime viikkona yhteensä,
6h 30min kasassa näiden kahden päivän aikana, olisikohan sillä osuutta asiaan?
Rakastan vaan niin paljon sitä ja teen juuri sitä mitä rakastan <3

I couldn't give a damn what you said to me

Neljäs päivä liikkumatta. Nuo kolme sanaa murskaa kohta aivoni, vain nuo kolme sanaa saa mut kohta flippaamaan täysin. Kohta on neljä päivää takana ja kolme edessä. Luojan kiitos saan huomenna liikkua kevyesti ja lauantaina odottaa bodypump, mikäli tämä käsi sen kestää. Sunnuntain yritän olla olen liikkumatta. Tiedän olevani vahva, tiedän pystyväni tähän mutta silti jossain kuulen sen äänen että mun on pakko mennä salille, mun on pakko tehdä ne kaikki samat jutut kun aiemmin, mun on pakko saada kulutettua kaloreita mun on pakko sitä ja pakko tätä. Mun on vain pakko.
Tänään ensimmäistä kertaa olen saanut toistella itselleni että pystyn tähän, mun on pakko pystyä tähän. Se että monien mielestä en tähän yksinkertaisesti pysty niin antaa minulle vain lisäpotkua yrittää enemmän, haluan näyttää että minusta on johonkin.
Tiedän BC:n kysyvän minulta maanantaina pystyinkö olemaan poissa salilta, haluan pystyä sanomaan että pysyin, haluan yllättää jokaisen ihmisen joka sanoo etten pysty, koska minusta on tähän, minä pystyn tähän.

1.
1. Ecstasy, effekter är t.ex: känslor av eufori och stark lust att vara nära andra människor, den frisätter noradrenalin.
2. Amfetamin, den har en uppigande inverkan på både kropp och själ. En ökad frisättning av neurotransmittorerna dopamin och noradrenalin ger förutsättningarna för amfetaminets effekter i hjärnan.
3. Kokain, stimulerar belöningscentrum och väcka njutning
4. Cannabis, du känner dig hög och avslappnad
5. Heroin, Heroin omvandlas till morfin i din kropp, njutning, smärtlindring, andning och andra effekter
6. Alkohol, du blir avslappnad, påverkar också på reaktionsförmåga och aptit
7. Nikotin, lugn, avslappnad, behagligt

2.
1. Frisättningen av neurotransmittorerna ökar eller minskar.
2. Nedbrytningen hindras
3. Återupptagningen till cellens axon hindras
4. Neurotransmittorerna efterliknas
5. Produktionen av nya neurotransmittorer hämmas.

3. a) Droger stimulerar belöningssystemet och ger därför en känsla av tillfredsställelse. Begär efter en drog uppkommer när du kommer ihåg dessa känslor och vill uppleva dem igen.

b) Beroende efter en drog kommer när man vill uppleva på nytt en känsla av tillfredsställelse, man kan inte leva med en normal känsla av livet så man måste ta droger att man känner sig hög.

c) Abstinensbesvären kommer när man får inte droger på den tid när kroppen är vana att få.

I'm so tired of being here

Tänään musta on lähinnä tuntunut siltä että ihmiset vain katoaa ympäriltäni. En osaa selvästikkään pitää kiinni ihmisistä, päästän liian helposti irti, en vain jaksa ja luovutan. Eilisen jälkeen B on ollut taas enemmän mielessä vaikken ikinä tuota ihanaa ihmistä voikkaan unohtaa, olen paljon miettinyt aiemmin ja olen alkanut miettimään uudestaan, että jos ihmiset vain kaikkoaa pois niin mitä minä täällä teen? Miksi minun pitää olla täällä, seistä yksin pimeässä. Ehkä eksyn aina väärään seuraan, tutustun vääriin ihmisiin tai sitten kukaan ei vaan osaa välittää minusta niin paljon että kukaan pysyisi ympärilläni. Aina heti kun olen alkanut oikeasti välittämään jostain, olen saanut nähdä jonkun ihmisen pinnan alle niin se kaikkoaa ympäriltäni. Ehkä menen vain nukkumaan, unohdan kaiken ja herään huomenna vähän virkeämpänä..

How could I have burned paradise?

Kävin eilen pakkaamassa pikkumustan tavarat pikkumustan boksiin. En uskonut että siitä tulisi niin raskasta, en vaan jotenkin voi vieläkään uskoa ettei pikkumusta tule niitä tavaroita ikinä käyttämään. En vain vieläkään halua uskoa että pikkumusta on poissa ikuisesti, neljä päivää sitten se pieni oli minun sylissä ja sulki silmänsä. Vain hetki myöhemmin se jo makasi elottomana.. Pikkumusta oli aivan liian nuori jättämään tämän kaiken. Kaiken lisäksi tänään on B:n synttäripäivä, se pieni enkeli täyttäisi 21, miksi kaikki lähtee elämästäni noin nuorena? niinhän sitä sanotaan että parhaat lähtee ensin.
Tänään alkoi minun "lepoviikko". Sain BC:ltä aamupäivällä viestin jossa luki "Hyvää lomaviikkoa, muista palautua!" Minua lähinnä huvitti tuo viesti, koska se myös tuli aika yllätyksenä. BC kuitenkin tietää että tällä viikolla yritän pysyä poissa salilta, ensi viikolla kuitenkin on koulusta lomaa ja aion myös reenata ja kovaa. Huomenna aion kuitenkin käydä kävelemässä jos jaksan, saisin ajatuksia vähän muualle, olen kuitenkin ollut koko viikonlopun ja vielä tänään todella väsynyt joten saa nähdä jaksanko tehdä mitään "ylimäärästä". En halua tehdä tällä viikolla ottaa stressiä liikunnasta, tämän viikon tarkoituksena on kutienkin levätä ja antaa kropan kunnolla palautua että voi taas ensi viikolla painaa menemään täysillä.

Liekki on sammunut, se joskus paloi roihuten.
Kuinka niin polttavasta tulee vain kädenlämpöinen?
Liekki on sammunut, tää kesä oli sateinen.
Ja liian pian saapui loppu ikuisuuden.

Tears are falling down, they fall like rain

Pikkumusta, sitä pientä palleroa ei enää ole. Pikkumusta nukahti kauniisti syliini, kymmenen minuuttia niin se pieni oli jo poissa. Vaikea uskoa ettei sitä enää ole, en osaa vielä edes ajatella ettei se enää tule takaisin. *Pikkumusta oli elämäni tärkein asia, asia joka meni jokaisen asian edelle. Hetken se jaksoi olla vielä niin pirteä, minuutti minuutilta se sulki silmänsä ja lopulta se oli jo unessa. Siinä se pieni makasi, aivan elottomana. Rapsutin sitä vielä päästä ja jotenkin toivoin, että saisin sen herätettyä henkiin.
Olen yrittänyt olla vain menossa. Ensimmäinen päivä meni vain itkiessä, kävin treenaamassa 1½h muttei siitäkään meinannut tulla mitään, olin niin väsynyt siihen kaikkeen, halusin kuitenkin vain unohtaa hetkeksi kaiken, tuulettaa päätä ja tappaa ajatuksia. Kävin vielä eilen aamulla treenaamassa tunnin, kolme tuntia koulussa, istuin ja katsoin lasittuneena seinää, en yksinkertaisesti jaksa keskittyä mihinkään. Eilen kävin vielä hieronnassa, unohdin sielläkin hetkeksi kaiken vaikkakin mainitsin BC:lle pikkumustasta. BC sai unohtamaan kaiken, mitä enemmän se hieronta sattui - sitä enemmän vaan nauroin ja BC:kin sanoi, että olen outo asiakas, ainakin minulla oli hauskaa.

There's no more words to say, it's over now
and I'm walking away
I let you fly, but I can't let go

I'm empty completely

"Ei hensu, ei näin.. Sulla menee se käsi.."
"Köytän sut kohta kiinni sinne koulun tolppaan"
"Sulla ei oo tänne mitään asiaa kun oon lomalla.."
- BC

Eilen bodycombatin jälkeen olin niin turhautunut tuohon käteen ja siihen kipuun joten tokaisin vain BC:lle "kohta lopetan tän kokonaan.." johon BC vastasi "niinhän sun pitäis...mutta vaan hetkeksi." Ensi viikolla on se viikko, kun en saa treenata. Äiti soitti eilen, pikkumusta tähystettäisiin torstaina ja jos huonosti käy ei pikkumustaa enää tulla herättämään, ehkä tuo lepoviikko tulee sopivaan rakoon, enpähän ainakaan pysty tappamaan itseäni liikuntaan jos pikkumustaa ei ensi viikolla enää ole.
Tuijotan vain tyhjää ruutua, en tiedä mitä pitäisi sanoa tai miten pitäisi olla. Haluaisin että olisi jo huominen, tämä päivä tuntuu niin turhalta jo heti aamusta lähtien. Haluaisin mennä treenaamaan ja tyhjentämään päätäni ja päästä pois hetkeksi näistä ajatuksista. Kaikesta huolimatta tiedän, ettei siinä ole järkeä, eilen tuli treenattua 3h 45min joka ei ole millään tavalla järkevää. Ehkä ensi viikkoinen nollaus tulee tarpeeseen.

Tell them I was happy
and my heart is broken
all my scars are open

You wreck me

Ahdistaa. Paisun päivä päivältä vaan enemmän, en kestä omaa peilikuvaa. Ahdistaa niin paljon etten keksi edes sanoja kuvaamaan sitä, mun oli vain pakko tulla kirjoittamaan ja purkamaan tätä oloa johokin. Musta lähinnä vaan tuntuu, ettei kukaan halua nähdä mua. Kukaan ei koskaan ilmota jos ei voikkaan nähdä, kaikki vaan odottaa että laitan viestiä, jonka jälkeen saan kuulla että jäänkin taas yksin, jotkut jättää silloinkin ilmoittamatta. Ehkä olen vain turhake, jota voi heitellä ja kohdella miten vain? Nähtiinhän se jo Sinilinnun kohdalla. Kukaan ei näköjään koskaan ymmärrä kuinka paljon odotan että näen jotain muitakin ihmisiä koulun ulkopuolelta. Mun ulkokuori on ehjä mutta sisältä olen täysin rikki. Olen nukkunut kaksi päivää putkeen, kunnon lepopäiviä ei ole ollut moneen viikkoon joten nyt kun lepään niin kroppa ei jaksa yhtään ylimääräistä. Ehkä tapan itseni tähän liikuntaan, eihän se näytä ketään kiinnostavan. Muut huomaa tämän olon vasta sitten kun olen B:n seurana tuolla jossain. Luovuttaisin vieläkin vaikka heti jos saisi B:n takaisin, se ansaitsisi elää, se sentään osasi nauttiakkin siitä.
Saan kuulla miltein päivittäin eri ihmisiltä, kuinka mun pitäisi ottaa rauhallisemmin koska rikon itseni tätä menoa. Haluaisin oppia nauttimaan lepopäivistä, haluaisin oppia olemaan ahdistumatta vaikka en olekkaan liikkunut. Yksi lepo menee, kaksi ei. Kaksi on liikaa mun aivoille mutta liian vähän mun kropalle. Tiedän että jos menen lääkäriin tämän käden takia voin joutua liikuntakieltoon. En vain kestä olla liikkumatta niin pitkään, pahimmassa tapauksessa siitä ei enää puhuta viikkoina, se voi olla jopa kuukausia. En halua mitään muuta niin kovasti kun sitä, että oppisin liikkumaan oikein, osaisin katsoa normaalisti mikä on järkevää ja mikä ei. Tällä hetkellä en osaa katsoa normaalien linssien läpi mitään, en itseäni peilistä enkä omia treenejäni..

I need you more than I can take,
you promise forever and a day,
and then you take it all away

Light up as if you have a choice

BC on alkanut "muistuttelemaan" minua liikuntakiellosta. Sana joka oikeasti minun maailmassani pitäisi kieltää lailla. Jos BC saisi päättää, olisin ollut yli kuukauden liikuntakiellossa joka tuntuu tappavalta. Tiedän etten pysty siihen. Ainoa asia mihin lupauduin oli, että pidän kahden viikon päästä viikon ilman sen suurempia treenejä. Salille en saa mennä, sallin itselleni vain yhden bodybalancen ja yhden bodycombatin, mikäli BC hankkii tilalleen hyvän tuuraajan. Liikuntaa tulisi siis 2h + jotain kävelylenkkejä joita varmaan teen päivittäin että voin tehdä edes jotain, juosta en kuitenkaan saa enkä varmaan edes pysty. Kieltämättä ahdistaa mutta se tekee hyvää tälle kropalle, fakta on kuitenkin se että vaikka kuinka haluaisin kieltää niin tarvitsen lepoa. Tekisi mieli huutaa niin paljon kun keuhkoista suinkin ääntä lähtee, eilen mulla teki mieli jokainen asia palasiksi minkä suinkin käsiini saan, se näky peilistä oli aivan järkyttävä, en vain vieläkään kestä katsoa itseäni peilistä "normaalisti".
Joka hierontakerralla meidän jutut johtaa siihen, että BC puhuu kuinka pieni olen, viimeksi hän vertasi minua hiireksi. Joka kerralla se toistaa saman lauseen "oot niin pieni, saan kädet ympäri tästä.." ja laittaa kätensä minun vyötärölle. Musta lähinnä tuntuu että se vain sanoo kuinka pieni olen, ettei minulle tulisi paha mieli tai huono olla, kuitenkin kun BC tietää minun sh-taustasta. Välillä mun tekis mieli huutaa, että olen aivan liian iso voimaan hyvin tässä kropassa mutta tyydyn aina vain nyökyttelemään lauseita mitä BC sanoo. En halua että se tietää etten voi hyvin tässä kehossa, en halua kenenkään tietävän sitä.

Hoping wounds heal, but it never does

Heikottaa enkä suoraan sanoen uskalla lähteä ulos juoksemaan hoipertelemaan. Mulla oli tarkoitus käydä vielä juoksemassa vaikka kävin jo aamulla salilla, ajattelin siirtää juoksemisen huomiseen, laiska paska. Kuulen vain BC:n sanovan kuinka minun pitäisi ottaa rauhallisemmin, kuinka mun pitäisi välillä levätä, samalla kuulen jonkun huutavan korvaani aivan päinvastaista. BC tietää mun sh-taustasta, en tiedä onko sillä käynyt mielessä että vedänkö taas yli, se muistuttaa mua ihan liikaa levosta ja siitä että muistanhan syödä tarpeeksi.
Tänään oli viimeinen koe joka tarkoittaa myös sitä että huomenna alkaa uusi jakso. Voin hengittää, taas hetken.. Ennen kuin huomaankaan joudun taas pänttäämään kokeisiin ja sitten sitä taas mennään. Kävin tänään porukoiden luona kylässä katsomassa lähinnä pikkumustaa, nämä voi olla sen pienikaisen viimeiset päivät, se pieni pippurinen otus on tällä hetkellä mun elämäni tärkein asia. Pikkumusta menee aina kaiken muun edelle, aina.
Kyyneleet vaan virtaa kun kirjoitan tätä. Mulla jyskyttää päässä, pikkumusta, kipeä oikea käsivarsi ja selkä. Mikään ei ole hyvin juuri nyt. Ei mikään. Käsi-ja selkäkivut vie multa enemmän voimia kun annan muiden ymmärtää, en pysty nukkumaan, istumaan tai edes seisomaan, en pysty tekemään yhtään mitään.
Perjantainen hieronta oli yhtä itkua ja hampaiden puristusta, luojan kiitos se auttoi edes pariksi päiväksi, selkä on kuitenkin uudestaan kipeä. BC:n kanssa mietittiin uutta hieronta-aikaa joka olisi mahdollisesti tällä tai ensi viikolla, niin kovasti haluaisin että kaikki olisi normaalisti ja voisin tehdä asioita normaalisti, todellisuudessa en ole voinut tehdä puoliakaan asioistani normaalisti yli kuukauteen. Olen niin turhautunut olemaan minä.

Sinilintu

Katselen sua, sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me
Ostetaan joululahjat jollekin toiselle
Sä et kuulu enää mulle
Kun lähdet, en perääsi enää kävele
Koska me ei olla enää me
Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle
Ei haavat niitä repimällä parane
Joten käänny ja kävele
Koska me ei olla enää me

Mulla on ikävä mun parasta ystävää, ikävä sitä ihmistä joka silti romutti mun elämän melkein kahdeksi vuodeksi. En enää anna sen romuttaa mun elämää yhtään enempää, en enää halua uhrata tuolle ihmiselle yhtäkään ajatusta, en enää välttämättä halua että se edes ottaa minuun yhteyttä enkä minä tule enää ottamaan siihen minkäänlaista yhteyttä. Silti mun on vaan niin kova ikävä sitä vaikka tiedän, ettei se ihminen tunne minua enää lainkaan enkä minä sitä. Kaksi tappavaa vuotta on tehnyt meistä kaksi eri ihmistä, meistä on tullut ihmisiä jotka ei tule toistensa kanssa enää toimeen enkä vieläkään tajua, kuinka se on mahdollista. Kaksi vuotta sitten tuo sama ihminen oli minun sisko.

Miss you paradise

Pientä hiljaiseloa..vain minä ja minun ajatukset kahden. Koulu menee päin persettä, en ole jostain syystä jaksanut yhtään panostaa tähän jaksoon ja se näkyy nyt koeviikossa. Kaikesta huolimatta, mulla on takana ihana viikonloppu vaikka olinkin räjähtää perjantaina kun BC sanoi, että mun tulehdus kädestä on siirtynyt alaselkään, lauantain ja sunnuntain välinen yö meni itkien kun en saanut unta, kipu oli vaan niin kova. Kohta pitäisi laittaa BC:lle viestiä, saanko tänään tulla treenaamaan, vaikka tiedän että vastaus on ei ja BC tietää että tulen siitä huolimatta.
Musta taas lähinnä tuntuu ettei mun sisällä ole mitään. Odotan vain joka päivä että pääsen treenaamaan, haluan vain treenata, treenata ja treenata vielä vähän lisää, millään muulla ei ole väliä kunhan pääsen treenaamaan. Onhan tässä maailmassa muitakin tärkeitä asioita mutta minä vain elän urheilulle ja onhan se tullut huomattua viimeisen kuukauden aikana, että ei edes BC saa pidettyä mua kotona vaikka en pystynytkään oikealla kädellä tekemään yhtään mitään.

For the first time life is gonna turn around

Eilen vielä tuntui kun sydän irtoaisi rinnasta, vaivuin vain syvemmälle ja syvemmälle. Jokin puhui minulle kuolemasta, ei se en ollut minä.

Nyt riittää sotkus nää ja sun itsekäs pieni pää

Kai pitäis jotain puhuu tai kirjoittaa
polttaa loppuun jo hiiltynyt maa
ehkä jotain vois muuttaa
mut mitään en henkiin saa.

Vois melkein luulla, et jatkan vain elämää
kuin mikään ei tuntuis, oisin kylmä kuin jää
kyl muhun välillä sattuu kaikki tää
mut sä et sitä nää - et sitäkään.

mun oli vielä aivan pakko tulla kirjoittamaan,
muhun sattuu, enemmän kun päivällä..

I can’t live in a fairytale of lies

Heräsin kuudelta, sain luvan mennä salille ja nautin siitä rääkistä. Vihdoin jotain treeniä myös lihaksille, vihdoin saan käyttää taas käsiäni...melkein normaalisti. Mulla on koko ajan kylmä koska joudun levittämään kolmen tunnin välein molempiin käsivarsiini kylmägeeliä. Istun yksin kotona, edessä kaksi tuntia matikkaa enkä jaksa mennä, istun mielummin tässä katsomassa itseäni peilistä, katson itseäni suoraa silmiin ja mietin kuka oikeasti olen. Olen taas alkanut miettimään, että minulle sekä muille olisi helpompaa jos lähtisin pois. Olen myös miettinyt miten ihmiset reagoisivat.
Herään aamulla, kävelen portaat alas koulun puolelle, istun koulussa kahdeksan tuntia ja tulen kotiin, syön ja menen treenaamaan, treeneistä tulen kotiin, käyn suihkussa, katson telkkaria ja menen nukkumaan...ja sama heti seuraavana aamuna. Kysynkin nyt, mikä järki tässä on? Huomaako kukaan edes että olisin poissa....edes hetken. Koulussa ainakin huomattaisiin ja luulisin, että BC:kin ihmettelisi miksi en ilmesty tunneille mutta kuka muu? - ei kukaan.
Olen säälittävä, tiedän. Elämästä tulee sellainen millaiseksi sen tekee, tiedän. Joskus mietin miksei kukaan koskaan kysy kuinka voin, milloin voin nähdä tai miksei kukaan puhu minulle ellen itse aloita keskustelua. Miksi minun sitten pitää aina olla ensimmäisenä vastaamassa viesteihin? Miksi pidän ylipäätään puhelinta päällä ja aina lähellä. Unelma siitä, että muuttaisin toiselle puolelle maapalloa on alkanut kiehtoa aina vain enemmän. En siltikään haluaisi lähtä, en tiedä haluaisinko vielä muuttaa edes pois tästä kaupungista, ehkä haluan nähdä onko sillä minulle vielä annettavaa.
Muuttaminen ylipäätään tuntuu ahdistavalta, lukion jälkeen ehkä joudun muuttamaan ellen saa jatko-opiskelupaikkaa tästä kaupungista. Ehkä takerrun liikaa, mutta täällä on minun elämäni. Olen rakentanut pian 18 vuotta elämääni tähän kaupunkiin ja ehkä pian saan aloittaa kaiken alusta jossakin muualla. Muut istuvat juuri nyt alakerrassa matikantunnilla ja minä lähden kauppaan, nyt.

Doesn't it feel like our time is running out?

Rakastajattareni on jälleen läsnä, kuiskii korvaani.
Joskus uskon kuulevani, että hän sanoo minun kuolevan.

Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.
Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.

I wanna live but your words can murder

Don't leave me alone with me
see, I'm afraid, of the darkness
and my demons, and the voices
saying nothing's gonna be OK

Sunnuntaina halusin taas viiltää, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Puristin vain käsiäni päätä vasten ja annoin kyynelten valua, nyt voin sanoa etten tehnyt itselleni mitään vaikka kaikki maan ja taivaan väliltä kävi mielessä ja olen ylpeä siitä. Käsi on edelleen paketissa ja kyllä, kipu on sietämätöntä. BC:n mukaan enää hieronta ja kylmähoito ei enää auta, tuohon pitäisi vielä lisätä sähköhoito, samalla se jo uhkaili jännetuppitulehduksilla ja saikulla joka sai mun yöunet katoamaan kun vain mietin sitä, mitä BC päivällä sanoi.
Hermostun, olen malttamaton ja epätoivoinen tuon käden suhteen. Kaikki muut uskovat sen suhteen paitsi minä, minä en enää jaksa uskoa että tuota kättä saadaan ikinä kuntoon. Juuri eilen itkin silmäni päästä ja mietin, etten edes muista miltä tuntuu kun tuo käsi on kunnossa, kun voi kirjoittaa, treenata normaalisti, pitää jotain painavempaa kunnolla kädessä, nyt kun hyvällä tuurilla puhelin pysyy kädessä ja silloinkin joudun puristamaan kunnolla. En ole pitkään aikaan ollut näin negatiivinen asioiden suhteen, olen oppinut ajattelemaan positiivisesti mutta juuri nyt en saa mitään positiivista ulos.

Don't bury me

don't let me down

don't say it's over

cause that would send me under

underneath the ground

Et huomaa

Jos mä oon oikee
miks kadulla mun läpi kävellään
jos oon oikee
miksen muista omaa nimeänikään
kai mä hengitän

juttelen vaikken tunne sanoja
mun äidinkieli kuin heprea
herään illalla nukahdan aamulla
elän valveunessa

mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
ei oo olemassa kummituksii
eiks nii

Eilen hymyilin, nauroin kovaan ääneen,

sen keskustelun ajaksi unohdin kaiken muun, 

keskityin vain siihen mitä tapahtuu nyt ja tässä, nauroin vähän lisää.

Kiitos siitä maailman täydellisemmälle ihmiselle, 

ihminen joka saa mut aina tuntemaan että olen osa muita.

Ehkä tänäänkin yritän, ei kukaan huomaa eroa eiliseen.

I'm so tired but I faint

Astun ovesta sisään, ensimmäisenä näen ihmisjoukon, kaikki nauraa, juo, pitää hauskaa. Ahdistus iskee heti ovella, en kestä, en minuuttiakaan. Mun kurkkua polttaa, haluan pois. Liikaa ihmisiä ympärillä, liian paljon ääniä, liian monta silmää, liikaa ahdistusta, haluan pois, juosta pois. Yritän hymistellä, pitää juttua yllä, olla iloinen, yritän näyttää siltä että minua kiinnostaa, yritän näyttää siltä että viihdyn vaikka mun sisällä iskee paniikki, joka ikinen minuutti, joka ikinen sekunti mun sydän lyö vaan kovempaa.
Edes festareilla mulla ei tuu tätä fiilistä, siellä mua ei ahdista näin paljon. Painelen vuorotellen molempia käsivarsia, kipua, haluankomä sitä todella? Oikea käsivarsi on niin jumissa että pienikin liike sormissa sattuu, painelu, se sattuu ihan helvetisti. En vain enää välitä. Mun sydän lyö vaan kovempaa ja kovempaa, en kestä, en halua antaa paniikille valtaa, haluaisin vain päästä johonkin yksin, kärsiä yksin, tehdä kaiken yksin, en halua nähdä muita, en nyt. Haluan vain pois.

Help, I have done it again

I have been here many times before

hurt myself again today

and, the worst part is there's no-one else to blame

I have lost myself again

lost myself and I am nowhere to be found,

I think that I might break

I've lost myself again and I feel unsafe

Niin vanha biisi, silti kun kuulen tämän se saa mulle kylmät väreet, itken,
laulan mukana, itken vähän lisää ja mietin, olenkomä edelleenkin se sama, 
haluanko todella pois?

Kesällä vasta ymmärsin miltä oikeasti näytän muiden silmissä. Tämä on ollut ensimmäinen kesä

On hassua katsoa tilastoja ja huomata että edelleen, vaikka olen ollut kauan poissa, vielä joku jaksaa lukea tätä blogia. Ehkä minun pienet aivonystyrät ei ikinä ymmärrä sitä, että miksi ihmiset lukee juuri minun blogiani, vaikkakin olen kirjoittanut blogia yhteensä melkein neljä vuotta niin se on siltikin aina niin ihmeellistä kun joukkoon liittyy uusia lukijoita.
Mun pienet aivonystyrät ei pysty ikinä ymmärtämään edes sitä, miten en vain pysty näkemään itseäni sellaisena kun muut näkevät, en vieläkään enkä tiedä pystynkö ikinä. Syömishäiriö asuu mussa aina, kesti kauan hyväksyä se tosiasia, että se pienen pieni ääni ei häviä vaikka kuinka yritän tappaa sitä, olen kuitenkin oppinut hallitsemaan mutta minäkuva on vieläkin ihan vääristynyt. Olen saanut paljon kehuja ulkonäöstäni, ihmiset jaksavat ihmetellä kuinka olen näin hyvässä kunnossa ja miten oikeasti vain jaksan painaa alusta loppuun täysillä, silti kun katson peiliin näen sen ihraisen läskiperseen,

There's something wrong with my head

Viime postauksessa mainitsin etten ole kirjoittanut kuukauteen, sitä ennen poistin blogin ja luulin sen olevan lopullista. Nyt sanon saman asian, en ole kirjoittanut melkein kahteen kuukauteen, poistin välissä blogin ja luulin sen olevan lopullista, blogi on ollut kuollut melkein kaksi kuukautta koska en tiedä mitä tälle teen, minulla ei ole yhtään ideaa. Kuitenkin aina kun poistan tämän blogin, tulee orpo olo koska tiedän että tänne voin kertoa asioita mitä pääblogiini en ikinä laittaisi, se helpottaa joten päätin että säilytän tämän blogin, kirjoittelen kun huvittaa ja kun on asiaa ja aikaa, en ota paineita tästä blogista ja siitä, etten ole kirjoittanut. Haluan nyt kuitenkin kietoa yhteen pieneen nippuun nämä pari kuukautta ja kerron vähän teille missä mennään ja mitä on tapahtunut.

• Olen kesän aikana opetellut olemaan oma itseni ja olen onnistunut siinä hyvin.
• Olen myöskin opetellut hallitsemaan omaa elämääni ja koen että nyt vihdoin kykyenen tehdä järkeviä päätöksiä ja hallita mieltä ja kehoa.
• Aloitin muutama viikko sitten koulut
• Muutin kuukausi sitten keskustaan ja asun tuntemattoman ihmisen kanssa (joka ahdistaa..)
• Olen treenannut ahkerasti mutta myös jättänyt niitä väliin ja pitänyt kevyempiä viikkoja jos siltä tuntuu.
• Olen lopettanut suorittamisen treenatessani, liikun koska rakastan sitä eikä siksi että on pakko.
• Olen jo ehkä pikkuisen osannut nauttia elämästä.
• Välit isään on nyt paremmat kun en enää asu kotona (..ja välimatkaakin on tarpeeksi ettei ihan heti törmätä)
• Olen tutustunut muutamaan hienoon ihmiseen
• Olen alkanut miettiä uudestaan vanhojen tansseja, haluan tanssia mutta silti epäröin mutten siltikään halua tehdä pettymystä parilleni.
• Olen pysynyt viiltelemättä
• Olen myöskin jutellut monien ihmisten kanssa ongelmistani (syömishäiriö, viiltely, isä jne.), eniten kuitenkin BC'n kanssa.

hh

Mua pelottaa ja ehkä vähän ahdistaakin. Kysyin BCltä olisiko sillä aikaa hieroa mun jumissa olevia jalkoja, se lupasi ilmoittaa heti. Perjantaina pumpissa kuulen lauseen "voisin ottaa sut keskiviikkona tai torstaina" jonka aikana en edes tiedä mitä ajattelin, olin helpottunut ja kauhuissani, kaikki samaa aikaa. En halua mennä vieraalle hierojalle ja koska BC tietää minun sh taustastani on kaikista helpointa mennä sinne, kuitenkin nuo arvet mun jaloissa saa mut miettimään. Toisaalta helpottaa tietää,

I said I played this song so many times before

Täällä taas mutta miksi? En ole kirjoittanut kuukauteen eikä tätä blogia pitänyt enää koskaan jatkaa. Halusin keskittyä toiseen blogiin, halusin keskittyä treenaamiseen ja halusin keskittyä elämän positiivisiin puoliin. Halusin alkaa elää tällaisena kun olen ja hyväksyä itseni. Kyllä, niin olen myös tehnyt. Olen nauttinut elämästä, nauttinut treenaamisesta yksin ja muiden kanssa, olen ollut välittämästä mitä muut ajattelee kun ne katsovat minua. Olen hyväksynyt itseni tällaisena, en ole päästänyt itseäni ylikuntoon, en ole riutunut nälässä, olen päivä päivältä hiljentänyt anoreksian volyymiä ja vihdoin tuntuu, että pystyn hallitsemaan täysin itseäni. En satuta itseäni enkä riudu enää nälässä vaikkakin tiedän, että sh elää tässä kehossa aina, kyse onkin siitä kuinka sitä pystyy hallitsemaan.
Tämä on kuitenkin päiväkirjani enkä halua toisen blogini puolelle kirjoittaa liian syvällisiä postauksia tai ainakaan tämmöisiä kuin tänne. Tämän kuukauden aikana mulle on monesti tullut ahdistus siitä, etten saa mihinkään purkaa itseäni. Kyllä, voin hyvin kiitos kysymästä, en kuitenkaan niin hyvin kun haluaisin. Joku on vialla enkä tiedä mikä. Mulla on ollut ikävä kirjoittaa juuri niin mitä päässä on, laittaa vain omat ajatukset sanoiksi ja kirjoittaa ne tähän blogiin. Musta tuntuu niin vapauttavalta kirjoittaa joka ajatuksen tähän koska tämä blogi on sitä varten. Voisin kirjoittaa pienen romaanin viimeisestä kuukaudesta, siitä ajasta minkä tämä blogi vietti roskakorissa. Haluan pitää tämän blogin päiväkirjana, kirjoittaa kun siltä tuntuu. Minulla on jo kuitenkin se "pääblogi" ja haluankin, että tämä on ihan fiilispohjanen, kirjoitan kun siltä tuntuu enkä halua kokea ahdistusta siitä etten ole kirjoittanut päivään tai jopa viikkoon. Yritän kuitenkin pitää blogia elossa, on ihana nähdä että te olette jääneet vaikka minä lähdin, olen kuitenkin nyt takaisin enkä ole lähdössä ihan heti pois.

Tauko

tämä blogi jää hetkeksi tauolle. Haluan hetkeksi keskittyä positiivisiin asioihin tai ainakin yrittää ja haluan panostaa täysillä toiseen blogiini. Halukkaille voin linkittää toisen blogini, tulen kuitenkin vielä takaisin, haluan vain hetken hengähtää..

Tell me are you just getting by?

En tiedä onko tämä aihe muille tuttua mutta aina kun juttelen yhdelle ihmiselle niin mulla tekee mieli kertoa tästä helvetistä. Aina kun tutustun uuteen ihmiseen johon voin luottaa ja tiedän että se ymmärtäisi minua niin haluaisin kertoa tästä kaikesta. Ehkä se helpottaisi, saan kerrottua sen kaikista kipeimmän asian ja mikä parasta, kyseinen henkilö kuulee sen suoraan minulta. Kuitenkin aina siinä on joko tuhat muuta ympärillä tai sitten en vain tiedä, miten aloittaa. Ahdistaa kun se luulee, että olen elämää täynnä oleva nuori nainen vaikka sisältä kaikki on rikki, tiedän että se on nähnyt mun arvet jalassa josta ei voi erehtyä, mistä ne on lähtöisin..

People should know they shouldn't step on my toes

Katsoin videon missä kuulin Sinilinnun nauravan. Mulla tuli mieleen se kun viimeksi nähtiin, se viimeinen halaus ennen kuin hyppäsin bussiin. Jos olisin silloin tiennyt etten tule näkemään sitä enää koskaan olisin antanut sen bussin mennä ohi vaikka se olikin illan viimeinen. En ole myöntänyt sitä edes hiljaa itselleni, että minulla on ikävä tuota ihmistä, olen yrittänyt vain puskea sen takaisin nurkkaan ja pois mielestä. Olen ollut koko ajan menossa ja koko ajan on ollut joku rauta kuumana etten muistaisi koko ihmistä, olen yrittänyt unohtaa ja nyt huomaan, että se on ehkä mahdotonta.
Laitoin Sinilinnulle viestin jota tulen katumaan hetken päästä. Mun on vain pakko jatkaa eteenpäin ja rakennettava oma elämä ilman Sinilintua. En usko että koskaan saadaan nämä asiat selviksi ja vaikka joskus saataisiinkiin niin sen aika ei ole tässä ja nyt, haluan keskittyä niihin jotka oikeasti välittävät myös minusta, en halua olla enää kenenkään heittonukke ja myös Sinilintu tulee huomaamaan sen, että minun varpaille ei astuta eikä minua ole tehty leluksi. Ehkä tämä tästä, kun saan päähäni taas järkeä ja pääsen taistelemaan combattiin..

Sanoista teoiksi
hyvästä pahaksi
sisällä jälki ikuinen

So many roads to go but only one will lead us home

Tuntuu kun rauha olisi palannut taloon - isä lähti pois kotoa muutamaksi kuukaudeksi. Käyn huomenna liittymässä jäseneksi toiseen saliin, vihdoin. Salin vaihto piti alunperin tapahtua reipas kuukausi eteenpäin mutta tietyistä syistä vaihdan jo huomenna. Tänään mulla on ollut paska päivä, oikeastaan kaikki johtuu siitä miltä näytän. En vain kestä katsoa peilistä itseäni, olen oksettava ja kuvottava. Eilen kävin combatissa salilla jossa oli peilit ryhmäliikuntasaleissa ja en voi edes sanoin kuvailla miltä näytin, oksettavakin on liian lievä ilmaus. Minä luulin että hyväksyin jo itseni kaikkine rasvoineen mutta ei, en ole tehnyt sitä vieläkään. Läski mikä läski. Paino on noussut kolme kiloa ylemmäs, muut yrittää jankuttaa minulle, että se on lihasta, ei läskiä. Tiesin jo silloin, kun alotin kasvattamaan lihasta että paino tulee nousemaan mutta en voi sille ahdistukselle mitään, ehkä kaikkien on käytävä läpi tämä taistelu. En käy enää vaa'aalla, se ei tee mitään muuta kuin pahaa olo, siitä ei ole enää mitään hyötyä.

Ennen ajattelin miten mä eläisin
vielä sadan vuoden päästäkin
miten mun askeleet poluille painuneet
ois täällä vielä silloinkin