Heräsin kuudelta, sain luvan mennä salille ja nautin siitä rääkistä. Vihdoin jotain treeniä myös lihaksille, vihdoin saan käyttää taas käsiäni...melkein normaalisti. Mulla on koko ajan kylmä koska joudun levittämään kolmen tunnin välein molempiin käsivarsiini kylmägeeliä. Istun yksin kotona, edessä kaksi tuntia matikkaa enkä jaksa mennä, istun mielummin tässä katsomassa itseäni peilistä, katson itseäni suoraa silmiin ja mietin kuka oikeasti olen. Olen taas alkanut miettimään, että minulle sekä muille olisi helpompaa jos lähtisin pois. Olen myös miettinyt miten ihmiset reagoisivat.
Herään aamulla, kävelen portaat alas koulun puolelle, istun koulussa kahdeksan tuntia ja tulen kotiin, syön ja menen treenaamaan, treeneistä tulen kotiin, käyn suihkussa, katson telkkaria ja menen nukkumaan...ja sama heti seuraavana aamuna. Kysynkin nyt, mikä järki tässä on? Huomaako kukaan edes että olisin poissa....edes hetken. Koulussa ainakin huomattaisiin ja luulisin, että BC:kin ihmettelisi miksi en ilmesty tunneille mutta kuka muu? - ei kukaan.
Olen säälittävä, tiedän. Elämästä tulee sellainen millaiseksi sen tekee, tiedän. Joskus mietin miksei kukaan koskaan kysy kuinka voin, milloin voin nähdä tai miksei kukaan puhu minulle ellen itse aloita keskustelua. Miksi minun sitten pitää aina olla ensimmäisenä vastaamassa viesteihin? Miksi pidän ylipäätään puhelinta päällä ja aina lähellä. Unelma siitä, että muuttaisin toiselle puolelle maapalloa on alkanut kiehtoa aina vain enemmän. En siltikään haluaisi lähtä, en tiedä haluaisinko vielä muuttaa edes pois tästä kaupungista, ehkä haluan nähdä onko sillä minulle vielä annettavaa.
Muuttaminen ylipäätään tuntuu ahdistavalta, lukion jälkeen ehkä joudun muuttamaan ellen saa jatko-opiskelupaikkaa tästä kaupungista. Ehkä takerrun liikaa, mutta täällä on minun elämäni. Olen rakentanut pian 18 vuotta elämääni tähän kaupunkiin ja ehkä pian saan aloittaa kaiken alusta jossakin muualla. Muut istuvat juuri nyt alakerrassa matikantunnilla ja minä lähden kauppaan, nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti