2013, thanks for the memories

This year has been literally the greatest year in my entire life,
I don't know where I could begin to start to tell you..
Halusin tulla jo kirjoittamaan tästä vuodesta. En tiedä onko se vähän liian aikaista, mutta halusin kuitenkin jos tämä sattuu jäämään vuoden viimeiseksi postaukseksi. Ajattelin vähän listata ajatuksia kuluneesta vuodesta, enemmän haluaisin keskittyä etsimään ne positiiviset jutut enkä keskity niinkään niihin negatiivisiin, tai ainakin yritän olla keskittymättä. Tästä voi tulla kilometripostaus mutta sen voi itse päättää mitä lukee vai lukeeko ollenkaan.

Ensimmäisenä asiana ajattelin kertoa teille minusta joka olin tammikuussa 2013. Olin ulkokuoreltani miltein saman näköinen kun nytkin, täytin vuosia ja luulin olevani onnellinen. Minulla oli elämässä kaksi tärkeintä asiaa, yksinkertaisuudessaan ne olivat Pikkumusta ja liikunta. Pikkumusta oli mulle henkireikä, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi sitä jos olisin tehnyt itselleni jotain sellasta etten olisi voinut pitää Pikkumustasta huolta. Liikunnalla taas pidin itseäni pystyssä, hain toista keinoa purkaa vihaa ja pahaa oloa, en halunnut viiltää ja yritin kaikkeni etten viiltäisi vaikka teki mieli. Olin monesti jo veitsi kädessä kunnes tajusin että en voi. Opettelin sitä mitä minä merkitsen itselleni, kohensin itsetuntoani salilla vaikkakin siellä ahdisti ja pirusti koska tuntui että kaikki katsoo minua kun halpaa makkaraa ja miettii, että mikähän läski se tuossakin lyllertää. Olin joka paikassa "anteeksi että olen täällä, voin kadota jos haluat"-asenteella. En nauttinut elämästä koska se oli silkkaa helvettiä, en pitänyt itsestäni ollenkaan. Ainoa paikka missä tunsin itseni edes joksikin oli BC:n tunnit, tuolloin en tuntenut BC:tä ollenkaan enkä olisi ikinä uskonut, että joskus saisin mahdollisuuden tutustua siihen. Itse asiassa en muista oliko se jo tuolloin kun BC kyseli minulta kaikkea omituista mutta se nyt ei muuta tätä mihinkään suuntaan joten sillä ei ole väliä, joskus tuolloin se kuitenkin tapahtui kun BC:tä alkoi kiinnostaa, että kukahan tuo tyttö tuolla eturivissä on kun se ei mihinkään katoa.
Viime talven jälkeen päätin, etten aio uhrata enää yhtäkään kyyneltä Sinilintuun, ihan sama mitä se tekisi niin minä pysyn vahvana, seison omilla jaloillani ja pidän järjen ja tunteet kaukana toisistaan. Onneksi tajusin jo silloin, ettei tämä tilanne tule helpottamaan, olin vihdoin fiksu koska tässähän se nähdään, melkein vuosi taas eteenpäin ja tilanne on täysin sama.

Vuosi vieri eteenpäin, tutustuin enemmän ja enemmän BC:hen, kasvoin ihmisenä ja jostakin hankin sitä voimaa että pysyn pinnalla. Liikuntamäärät oli helvetillisiä, en tiennyt muutakaan tapaa elää elämää kun liikkua. Liikuin monta tuntia päivässä, sen kaiken lisäksi poljin vielä salille ja takaisin josta tuli matkaa yhteensä 20km, luulin sen kaiken olevan normaalia, luulin olevani normaali. Ylikunnon oireita tuli toinen toisensa perään, minä vain jatkoin. Ei minua kiinnostanut koska en ole urheilija, minähän en voi mennä ylikuntoon. Olin väsynyt ja kroppa kaipasi lepoa mutta en huomannut sitä missään vaiheessa. Samalla yritin opetella syömään mutta en tajunnut että sh-oireilua oli myös pakkoliikunta. En vaan jaksanut ymmärtää kuinka pakollista se minulle oikeasti oli. Nyt kun mietin niin minun oli pakko päästä reenaamaan, vaikka muu maailma kaatuis niin sali ei saa kaatua.

Sitten tulikin jo kesä, kesäkuun ensimmäisellä viikolla vaihdoin salia tai oikeastaan kävin heinäkuun loppuun asti kahdella salilla. Toiselle salille oli se 10km/suunta ja toiselle 17km/suunta ja tämä minne vaihdoin oli lähempänä tulevaa uutta kotiani. Salin vaihdon myötä aloin pikku hiljaa tajuamaan kuinka suuri liikuntamääräni oli, samalla kun liikuntamäärät pieneni aloin tajuamaan levon merkityksen ja sen, ettei siihen kuole jos yksi salitreeni jää väliin. Aloin tuntemaan omaa kroppaa paremmin ja vointini oli paljon parempi (tarpeeksi ruokaa, liikuntaa ja lepoa) Elämässäni olikin muuta kun Pikkumusta ja liikunta, vaikkakin liikunta on aina kärkisijoilla ja tulee aina olemaan, enkä näe siinä mitään väärää, kohtuus kuitenkin kaikessa.
Kesän aikana opin itsestäni aivan liikaa, itsetuntoni oli parempi, opin tykkäämään itsestäni ja opin myös pitämään itsestäni oikeasti huolta ja myös pidin itsestäni huolta. Oåin tekemään virheitä ja nostamaan leuan uudestaan pystyyn virheidenkin jälkeen, koska eihän se elämä siihen kaatunut. Olin ensimmäistä kertaa rannalla bikineissä, käytin ensimmäistä kertaa jalassani julkisella paikalla lyhyitä treenishortseja ja muutenkin kuljin koko kesän shortseissa. Tajusin etten olekkaan niin iso kun olin aina ennen luullut. Tämä lista jatkuisi loputtomiin mutta lyhyesti sanoen voisi sanoa, että kesällä 2013 minusta kasvoi ihminen. Se tekee tästä vuodesta parhaan ikinä.

Koin vuoden aikana kaikki anoreksiasta ortoreksiaan ja melkein taas takaisin anoreksiaan. En halua olla enää syömishäirikkö, haluan vihdoin normaalin elämän. Olen tapellut syömishäiriön kanssa jo niin kauan ja kaikki reilun kahden vuoden ajalla on tullut kotia päin vaikkakin pakkiakin on otettu, silti on aina tultu eteenpäin ja yritetty nirhata sitä mörköä itsestäni. En halua olla enää häiriö, haluan olla ihminen.

Tänä vuonna olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian eli Pikkumustan, joka ehti olla elämäni tärkein asia neljä vuotta. Lisäksi olen ymmärtänyt sen että olen menettänyt "siskoni" eli Sinilinnun. Olen muuttanut omaan kämppään ja sain maailman paskimman kämppiksen jonka kanssa joudun asumaan vielä ainakin vuoden. Silti olen saanut niin paljon hyvääkin, olen oppinut tuntemaan omaa kehoani ja sitä, mitä erilaiset merkit yrittää kertoa. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voin sanoa peilin edessä, että olen kaunis. Silti ensi vuodelle jää vielä paljon töitä, haluan olla täysin vapaa syömishäiriöstä, haluan olla täysin vapaa kaikesta ja rakastaa elämää enemmän kun mitään muuta, eikö siinä ole jo tarpeeksi tavotteita ensi vuodelle?