“Mää oon tuntematon niille jotka mut on muka tuntenu
mut kukaan ei oo kulkenu niit reittei mitä mä oon
ja vaik nää reitit on mult monii ovii sulkenu
oon tehnyt tätä vuosia ja tiedän mitä tää on
no tää on mitä muut musta ajattelee
jos joku sanoo tietävänsä mut niin se valehtelee
mä välil mietin et mennääks nyt oikeesee suuntaan
ku sille tielle mennää, sillo on joku pielessä
mitä enemmän mietin elämää sitä vähemmän siin on järkee
eikä kuolema pelkästää vaa tää kaikki
en oo pyytäny tät elämää enkä valinnu sitä
vaan se valitsi mut enkä mä ollu tajunnu sitä
Ne vanhat ajatukset ovat palaamassa mieleeni; "en tarvitse aamupalaa niin voin nukkua vielä 30min." En myönnä sitä kellekkään, en edes itselleni. "Katsokaa nyt minua, enhän minä edes näytä sairaalta?!" ..mutta näyttävätkö välttämättä ne muutkaan? -ei. En kerro kenellekkään että minua pelottaa, minua pelottaa olla minä, tässä kehossa ja tällä mielellä. Olen luvannut itselleni että en saa vajota niin syvään kuoppaan kun viimeksi 17 kiloa laihempana. En halua, jos sinne vajoaa niin sieltä ei ole enää pääsyä pois.
Olen vähentänyt syömisiäni, ehkä huomaamattani, ehkä en. Kukaan ei tiedä että syön huonosti, en vaan voi hyvin. Tänään meinasin pyörtyä koko ajan bodycombattiin, ehkä vain kuvittelin että silmissäni sumeni vähän väliä, ehkä se oli vain jotain omaa mielikuvitusta. En tiedä uskonko tuohon itsekkään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta että "vähän" sumenee. Ainoa millä on jotain väliä on se, ettei kukaan huomannut sitä. Pysyin pystyssä vaikka luulin että pyörryn tähän pisteeseen, mun jalat vaan ei halunneet enää kantaa. Silti menin täysillä toisten mukana, hoin vaan mielessäni että et nyt jumalauta pyörry, en halua pyörtyä tähän BC:n eteen, en ikinä.
mut kukaan ei oo kulkenu niit reittei mitä mä oon
ja vaik nää reitit on mult monii ovii sulkenu
oon tehnyt tätä vuosia ja tiedän mitä tää on
no tää on mitä muut musta ajattelee
jos joku sanoo tietävänsä mut niin se valehtelee
mä välil mietin et mennääks nyt oikeesee suuntaan
ku sille tielle mennää, sillo on joku pielessä
mitä enemmän mietin elämää sitä vähemmän siin on järkee
eikä kuolema pelkästää vaa tää kaikki
en oo pyytäny tät elämää enkä valinnu sitä
vaan se valitsi mut enkä mä ollu tajunnu sitä
Ne vanhat ajatukset ovat palaamassa mieleeni; "en tarvitse aamupalaa niin voin nukkua vielä 30min." En myönnä sitä kellekkään, en edes itselleni. "Katsokaa nyt minua, enhän minä edes näytä sairaalta?!" ..mutta näyttävätkö välttämättä ne muutkaan? -ei. En kerro kenellekkään että minua pelottaa, minua pelottaa olla minä, tässä kehossa ja tällä mielellä. Olen luvannut itselleni että en saa vajota niin syvään kuoppaan kun viimeksi 17 kiloa laihempana. En halua, jos sinne vajoaa niin sieltä ei ole enää pääsyä pois.
Olen vähentänyt syömisiäni, ehkä huomaamattani, ehkä en. Kukaan ei tiedä että syön huonosti, en vaan voi hyvin. Tänään meinasin pyörtyä koko ajan bodycombattiin, ehkä vain kuvittelin että silmissäni sumeni vähän väliä, ehkä se oli vain jotain omaa mielikuvitusta. En tiedä uskonko tuohon itsekkään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta että "vähän" sumenee. Ainoa millä on jotain väliä on se, ettei kukaan huomannut sitä. Pysyin pystyssä vaikka luulin että pyörryn tähän pisteeseen, mun jalat vaan ei halunneet enää kantaa. Silti menin täysillä toisten mukana, hoin vaan mielessäni että et nyt jumalauta pyörry, en halua pyörtyä tähän BC:n eteen, en ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti