Impossible

Mua ahdistaa olla tämmöinen kun olen. Mua ahdistaa mun ulkonäkö, se miltä näytän joka ikinen päivä. Luulin että hyväksyin jo itseni, kaikkine virheineen. Luulin että sillon on helpompaa. Silti nämä ajatukset jotka ovat yrittäneet tappaa mua jo monta vuotta pomppaa mieleeni, en pääse niistä eroon. Mua ahdistaa tää keho ja se kuinka pyöreä olen. Haluan olla laihempi, timmimpi. En halua hyllyvää vatsaa tai hyllyviä jalkoja. En halua oksentaa joka kerta kun katson peiliin koska en vain kestä ulkonäköäni. En halua pukeutua joka päivä säkkiin ettei vatsani näkyisi.
Olen liian itsekriittinen - oi kyllä, mistähän olen senkin oppinut. Minun pitää olla täydellinen, ihan sama vaikka muut vieressäni söisi vain burgeria ja lihoisi, silti ne ovat kauniita ja mukavia, minä en ole. Minun on oltava täydellinen että pystyn hengittämään, katsomaan peiliin ja olemaan ylpeä siitä miltä näytän. Jos en ole mitään muuta tässä elämässä oppinut on se, ettei laihuudella hankita suosiota ja onnellisuutta. Silti, minun täytyy olla täydellinen. Oksettaa jokainen suupala, oksettaa jokainen lasi, oksettaa kaikki. Oksettaa ajatella ruokaa, oksettaa ajatella omaa kehoa, oksettaa ihan jokainen asia. Haluan pois, tästä kehosta, nyt heti.

“Then  someone tells me how good I look
 and for a moment, for a moment I am happy 
 but when I'm alone, no one hears me cry