Mun koti ei oo täällä

Jos mun treenivihossa olisi tilaa, kirjottaisin sinne isoilla kirjaimilla että olen ylpeä itsestäni. Se ei suoranaisesti johtu siitä, että olisin ylpeä itsestäni tämän päivän treenin perusteella vaan myös siitä että olen viimeisen viikon aikana tehnyt paljon asioita joista olen ylpeä, yksi näistä asioista on eilinen englannin esitelmä. Esitelmät yleensäkkin aiheuttaa minulle paniikkikohtausta ja alan voimaan todella huonosti, varsinkin vielä kun kyseessä on vieras kieli niin se ei auta asiaa yhtään. Meillä oli aikaa suunnitella pieni esitelmä 5-10 minuuttia jonka jälkeen se olisi esitettävä.
Kävelin luokan eteen, mun sydän hakkasi ja sain jotenkin pidettyä kaikki tunteet kurissa, mulla teki mieli juosta ulos luokasta, mun jalat ei meinanneet enää kantaa, pidin esitelmäni ja lopussa katsoin kaikkia ja mietin, ettei kukaan nauranut, kaikki oli aivan hiljaa ja takarivissä ei supistu mitään, luokka taputti ja kävelin takaisin paikalleni. Minä tein sen, pidin sen perhanan esitelmän enkä antanut tunteiden viedä, otin ohjat käsiin. Selventääkseni vielä hieman, että viimeisimmästä englannin esitelmästä jonka tein koko luokalle niin siitä on kulunut aikaa 3½ vuotta.
Kaikesta huolimatta musta tuntuu, että vedän aika puoliteholla menemään. Sunnuntaina itkin ja hoin itselleni etten ole tarpeeksi vahva tähän maailmaan. Toistin itselleni monen monta kertaa, ettei mun koti ole täällä ja pikku hiljaa aloin itsekkin uskomaan siihen, se ei ole todellakaan täällä. Musta ei vaan tunnu siltä että tulisin pärjäämään. Välillä maailman yksinkertaisimmat asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä, tuntuu siltä kun joku olisi laittanut mun hartoille monta sataa kiloa ja mun pitäisi kannatella sitä päivästä toiseen, silti samaan aikaan mun pitäisi hymyillä ja esittää iloista vaikkakin samaan aikaan mulla tekisi mieli itkeä, kaatua sänkyyn ja jäädä sinne. Ehkä en vain ole tarpeeksi vahva tähän...