You only give what was lost

Kuinka helppoa olisi palata siihen samaan vanhaan kuvioon. Keskiviikkona lähdin kesken päivän koulusta, linnottauduin huoneeseeni ja piilouduin peiton alle. Mietin kuinka helppoa se olisi, olla vain syömättä ja nukkua ettei tee mieli edes syödä, ettei olisi edes nälkä. Sillä hetkellä mikään ei tuntunut enää miltään, huusin vain että haluan pois. Tunsin hetken sen saman tunteen missä elin monta vuotta, sen pienen hetken sain olla se vanha minä.
“I still think of you
 and all the shit you put me through  
 and I know you were wrong  

Päivät vierii ja minä vierin niiden mukana. Huomenna on taas jo perjantai vaikka vastaha tämäkin viikko alkoi? Nykyään musta vaan tuntuu että aika lipsuu ohitse enkä itse ehdi tehdä mitään. Välillä tuntuu tosi turhauttavalta kun siitä on kaksi vuotta kun päätin parantua, kun päätin haluta elää, siitä on kaksi vuotta kun nostin sodan itseäni vastaan. Siltikään en vain osaa, se että ennen yksi rusinakin oli liikaa niin yhtäkkiä pitäisi syödä kokonainen lautasellinen ja voida sen jälkeen suht normaalisti on kammottavaa. Tiedän tarvitsevani ruokaa koska liikuntamäärä on ihan maksimissaan mitä tämä kroppa kestää (..ja siltikään se ei meinaa kestää), olenkin monesti miettinyt että ilman tätä liikuntamäärää en söisi mitään, syön siksi että jaksan liikkua edes jotenkin. Haluan muutoksen, todella sen haluan ja aion tehdä kaikkeni sen eteen että joskus eläisin vielä normaalisti, edes joskus...kaukaisuudessa.
“Dark clouds follow you around
 your own worst enemy  
 you only picked me up to bring me down