Halusin jälleen aloittaa alusta. Tämä kaikki alkoi ahdistaa ja pistin koko blogin uusiksi. Nyt on turvallisempi olo, nyt voin taas kirjotella ilman huolta siitä, että joku tunnistaa. En halua että kukaan tietää kuinka hukassa oikeasti olen, en enää halua että kukaan lukee mitä oikeasti ajattelen tai kuka edes oikeasti olen.
Huomaamattani pikku hiljaa olen poistanut eri nettisivuilta käyttäjiäni, ensin lähti facebook, sitten yksi kerrallaan kaikki muutkin. Huomaamattani olen vähentänyt yhteydenpitoa ihmisiin, en tiedä mikä minussa on. Haluanko sitten olla vain yksin? Ehkä en, tai en tiedä. Mähän olen yksin. Yritän uskotella itselleni etten ole yksin, aina on joku joka välittää mutta silti tuntuu pahalta, se tuntuu niin helvetin pahalta myöntää että mä olen yksin tässä kaikessa. Istun yksin pimeässä huoneessa, musiikki soi liian kovalla mutta minua ei kiinnosta, en halua kuulla ketään, en edes itseäni, hukutan itseni lyriikoihin.
En enää odota niin innolla treenejä, en halua (enkä saakkaan..) mennä salille. Olen niin väsynyt siihen että koko ajan joku paikka on paskana. Ensin kädet, sitten selkä ja nyt jalat. Muut sanoo vain, että urheilija ei tervettä päivää nää ja vastaan vain, etten ole urheilija. Koska en ole urheilija, en pidä itseäni urheilijana, olisin parempi ihminen jos olisin urheilija. Olisin niin paljon parempi. Ennen menin reenaamaan vaikka kiellettiin, menin aamulla ja menin illalla. En vain yksinkertaisesti pysynyt kotona, halusin vain olla salilla enkä välittänyt koulusta. Ei, ei mun into ole loppunut enkä ole ylikunnossa. Liikunta on mun elämäni tärkein asia (..aika nolifeä eikö vain?) Haluan vain olla erossa ihmisistä, mua ahdistaa olla siellä ihmisjoukon seassa. Salilla ja jumpissa mua ahdistaa vaan ne ihmiset eikä se itse treeni.
Mä olen miettinyt että pitäisin yhden viikon että olisin menemättä salille, vältän yhden viikon sitä ihmisjoukkoa, niitä katseita ja sitä kaikkea. Siellä mun täytyy levittää aina tekohymy naamalle vaikkei huvittaisikaan hymyillä. Silti aina menen sinne, samaan aikaan viikosta toiseen. Mun jalat vain kävelee sinne koska haluan treenata...mutten siltikään halua.
Huomaamattani pikku hiljaa olen poistanut eri nettisivuilta käyttäjiäni, ensin lähti facebook, sitten yksi kerrallaan kaikki muutkin. Huomaamattani olen vähentänyt yhteydenpitoa ihmisiin, en tiedä mikä minussa on. Haluanko sitten olla vain yksin? Ehkä en, tai en tiedä. Mähän olen yksin. Yritän uskotella itselleni etten ole yksin, aina on joku joka välittää mutta silti tuntuu pahalta, se tuntuu niin helvetin pahalta myöntää että mä olen yksin tässä kaikessa. Istun yksin pimeässä huoneessa, musiikki soi liian kovalla mutta minua ei kiinnosta, en halua kuulla ketään, en edes itseäni, hukutan itseni lyriikoihin.
En enää odota niin innolla treenejä, en halua (enkä saakkaan..) mennä salille. Olen niin väsynyt siihen että koko ajan joku paikka on paskana. Ensin kädet, sitten selkä ja nyt jalat. Muut sanoo vain, että urheilija ei tervettä päivää nää ja vastaan vain, etten ole urheilija. Koska en ole urheilija, en pidä itseäni urheilijana, olisin parempi ihminen jos olisin urheilija. Olisin niin paljon parempi. Ennen menin reenaamaan vaikka kiellettiin, menin aamulla ja menin illalla. En vain yksinkertaisesti pysynyt kotona, halusin vain olla salilla enkä välittänyt koulusta. Ei, ei mun into ole loppunut enkä ole ylikunnossa. Liikunta on mun elämäni tärkein asia (..aika nolifeä eikö vain?) Haluan vain olla erossa ihmisistä, mua ahdistaa olla siellä ihmisjoukon seassa. Salilla ja jumpissa mua ahdistaa vaan ne ihmiset eikä se itse treeni.
Mä olen miettinyt että pitäisin yhden viikon että olisin menemättä salille, vältän yhden viikon sitä ihmisjoukkoa, niitä katseita ja sitä kaikkea. Siellä mun täytyy levittää aina tekohymy naamalle vaikkei huvittaisikaan hymyillä. Silti aina menen sinne, samaan aikaan viikosta toiseen. Mun jalat vain kävelee sinne koska haluan treenata...mutten siltikään halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti