Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa.
Tasan vuosi sitten viilsin viimeksi, 29.10.2012, mun ei pitänyt, halusin lopettaa ja yritin pysyä erossa terästä. Olin pysynyt muutaman kuukauden, silti jostain syystä tartuin veitseen ja viilsin polven auki. En vain osannut käsitellä sitä raivoa mun sisällä, ainoa tapa millä saisin oloani edes vähän helpommaksi oli tarttua veitseen. Siitä on nyt vuosi, 365 päivää. Itkua ja hampaiden puristusta, kuitenkin olen päättänyt olla vahva ja päästä irti viiltämisestä ja nyt voin sanoa, että olen onnistunut. Olen vahva, olen selättänyt anoreksian, olen selättänyt viiltämisen, olen kokenut monen rakkaan kuoleman, monen ystävän hylkäämisen ja silti olen vielä tässä. Seison omilla jaloillani, ajattelen omilla aivoillani. Nään peilistä ihmisen, olen löytänyt kehostani asioita joista pidän, olen antanut periksi, olen löysännyt ja ottanut happea. Olen ylittänyt itseni, olen itkenyt ja nauranut, olen lyönyt itseäni koska en ole halunnut koskea veitseen, olen oppinut ajattelemaan itseäni ihmisena, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Olen lopettanut itsetuhoisuuden ja mikä parasta, kaikista menetyksistä huolimatta olen saanut syyn elää, syyn nousta aamulla sängystä ja ei, voin sanoa ettei se syy ole poikaystävä, se syy on yksinkertaisuudessaan se, että olen tajunnut kuinka kaunis maailma on, kuinka sillä on vielä annettavaa minulle, kuinka nuori olen ja kuinka voin tehdä vielä niin paljon.
Mulla on arpia vielä jaloissa, kesällä ihmiset katsoo mua kieroon kun kävelen shortseissa ja salillakin ihmiset tuijottaa joka ikinen vuodenaika. Ensin ihmiset katsoo pitkään mun arpia ja sitten ne katsoo mua suoraan silmiin, katson takaisin ja käännän pääni koska en välitä. En jaksa välittää mitä ne miettii, edes BC ei kysy hieroessaan mun jalkoja että mistä nuo on tullut, ensimmäisellä kerralla se kysyi ja sen jälkeen se ei ole maininnut asiasta millään tavalla ja olen onnellinen, koska se saa mut tuntemaan että olen samanlainen kun kaikki muutkin, oli arpia tai ei. Olen voittaja tai ainakin tunnen itseni sellaiseksi. Viimeisen vuoden aikana olen kokenut niin paljon, niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita mutta silti en ole tarttunut veitseen, en ole vaikka on kuinka tehnyt mieli viiltää, olen osannut voittaa sen tunteen, se on se, mikä tekee minusta vahvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti