Ahdistaa. Paisun päivä päivältä vaan enemmän, en kestä omaa peilikuvaa. Ahdistaa niin paljon etten keksi edes sanoja kuvaamaan sitä, mun oli vain pakko tulla kirjoittamaan ja purkamaan tätä oloa johokin. Musta lähinnä vaan tuntuu, ettei kukaan halua nähdä mua. Kukaan ei koskaan ilmota jos ei voikkaan nähdä, kaikki vaan odottaa että laitan viestiä, jonka jälkeen saan kuulla että jäänkin taas yksin, jotkut jättää silloinkin ilmoittamatta. Ehkä olen vain turhake, jota voi heitellä ja kohdella miten vain? Nähtiinhän se jo Sinilinnun kohdalla. Kukaan ei näköjään koskaan ymmärrä kuinka paljon odotan että näen jotain muitakin ihmisiä koulun ulkopuolelta. Mun ulkokuori on ehjä mutta sisältä olen täysin rikki. Olen nukkunut kaksi päivää putkeen, kunnon lepopäiviä ei ole ollut moneen viikkoon joten nyt kun lepään niin kroppa ei jaksa yhtään ylimääräistä. Ehkä tapan itseni tähän liikuntaan, eihän se näytä ketään kiinnostavan. Muut huomaa tämän olon vasta sitten kun olen B:n seurana tuolla jossain. Luovuttaisin vieläkin vaikka heti jos saisi B:n takaisin, se ansaitsisi elää, se sentään osasi nauttiakkin siitä.
Saan kuulla miltein päivittäin eri ihmisiltä, kuinka mun pitäisi ottaa rauhallisemmin koska rikon itseni tätä menoa. Haluaisin oppia nauttimaan lepopäivistä, haluaisin oppia olemaan ahdistumatta vaikka en olekkaan liikkunut. Yksi lepo menee, kaksi ei. Kaksi on liikaa mun aivoille mutta liian vähän mun kropalle. Tiedän että jos menen lääkäriin tämän käden takia voin joutua liikuntakieltoon. En vain kestä olla liikkumatta niin pitkään, pahimmassa tapauksessa siitä ei enää puhuta viikkoina, se voi olla jopa kuukausia. En halua mitään muuta niin kovasti kun sitä, että oppisin liikkumaan oikein, osaisin katsoa normaalisti mikä on järkevää ja mikä ei. Tällä hetkellä en osaa katsoa normaalien linssien läpi mitään, en itseäni peilistä enkä omia treenejäni..
you promise forever and a day,
and then you take it all away
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti