Hoping wounds heal, but it never does

Heikottaa enkä suoraan sanoen uskalla lähteä ulos juoksemaan hoipertelemaan. Mulla oli tarkoitus käydä vielä juoksemassa vaikka kävin jo aamulla salilla, ajattelin siirtää juoksemisen huomiseen, laiska paska. Kuulen vain BC:n sanovan kuinka minun pitäisi ottaa rauhallisemmin, kuinka mun pitäisi välillä levätä, samalla kuulen jonkun huutavan korvaani aivan päinvastaista. BC tietää mun sh-taustasta, en tiedä onko sillä käynyt mielessä että vedänkö taas yli, se muistuttaa mua ihan liikaa levosta ja siitä että muistanhan syödä tarpeeksi.
Tänään oli viimeinen koe joka tarkoittaa myös sitä että huomenna alkaa uusi jakso. Voin hengittää, taas hetken.. Ennen kuin huomaankaan joudun taas pänttäämään kokeisiin ja sitten sitä taas mennään. Kävin tänään porukoiden luona kylässä katsomassa lähinnä pikkumustaa, nämä voi olla sen pienikaisen viimeiset päivät, se pieni pippurinen otus on tällä hetkellä mun elämäni tärkein asia. Pikkumusta menee aina kaiken muun edelle, aina.
Kyyneleet vaan virtaa kun kirjoitan tätä. Mulla jyskyttää päässä, pikkumusta, kipeä oikea käsivarsi ja selkä. Mikään ei ole hyvin juuri nyt. Ei mikään. Käsi-ja selkäkivut vie multa enemmän voimia kun annan muiden ymmärtää, en pysty nukkumaan, istumaan tai edes seisomaan, en pysty tekemään yhtään mitään.
Perjantainen hieronta oli yhtä itkua ja hampaiden puristusta, luojan kiitos se auttoi edes pariksi päiväksi, selkä on kuitenkin uudestaan kipeä. BC:n kanssa mietittiin uutta hieronta-aikaa joka olisi mahdollisesti tällä tai ensi viikolla, niin kovasti haluaisin että kaikki olisi normaalisti ja voisin tehdä asioita normaalisti, todellisuudessa en ole voinut tehdä puoliakaan asioistani normaalisti yli kuukauteen. Olen niin turhautunut olemaan minä.