2013, thanks for the memories

This year has been literally the greatest year in my entire life,
I don't know where I could begin to start to tell you..
Halusin tulla jo kirjoittamaan tästä vuodesta. En tiedä onko se vähän liian aikaista, mutta halusin kuitenkin jos tämä sattuu jäämään vuoden viimeiseksi postaukseksi. Ajattelin vähän listata ajatuksia kuluneesta vuodesta, enemmän haluaisin keskittyä etsimään ne positiiviset jutut enkä keskity niinkään niihin negatiivisiin, tai ainakin yritän olla keskittymättä. Tästä voi tulla kilometripostaus mutta sen voi itse päättää mitä lukee vai lukeeko ollenkaan.

Ensimmäisenä asiana ajattelin kertoa teille minusta joka olin tammikuussa 2013. Olin ulkokuoreltani miltein saman näköinen kun nytkin, täytin vuosia ja luulin olevani onnellinen. Minulla oli elämässä kaksi tärkeintä asiaa, yksinkertaisuudessaan ne olivat Pikkumusta ja liikunta. Pikkumusta oli mulle henkireikä, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi sitä jos olisin tehnyt itselleni jotain sellasta etten olisi voinut pitää Pikkumustasta huolta. Liikunnalla taas pidin itseäni pystyssä, hain toista keinoa purkaa vihaa ja pahaa oloa, en halunnut viiltää ja yritin kaikkeni etten viiltäisi vaikka teki mieli. Olin monesti jo veitsi kädessä kunnes tajusin että en voi. Opettelin sitä mitä minä merkitsen itselleni, kohensin itsetuntoani salilla vaikkakin siellä ahdisti ja pirusti koska tuntui että kaikki katsoo minua kun halpaa makkaraa ja miettii, että mikähän läski se tuossakin lyllertää. Olin joka paikassa "anteeksi että olen täällä, voin kadota jos haluat"-asenteella. En nauttinut elämästä koska se oli silkkaa helvettiä, en pitänyt itsestäni ollenkaan. Ainoa paikka missä tunsin itseni edes joksikin oli BC:n tunnit, tuolloin en tuntenut BC:tä ollenkaan enkä olisi ikinä uskonut, että joskus saisin mahdollisuuden tutustua siihen. Itse asiassa en muista oliko se jo tuolloin kun BC kyseli minulta kaikkea omituista mutta se nyt ei muuta tätä mihinkään suuntaan joten sillä ei ole väliä, joskus tuolloin se kuitenkin tapahtui kun BC:tä alkoi kiinnostaa, että kukahan tuo tyttö tuolla eturivissä on kun se ei mihinkään katoa.

'Cause sometimes you just feel tired,
feel weak, and when you feel weak, you feel like you wanna just give up.
but you gotta search within you, you gotta find that inner strength
and just pull that shit out of you and get that motivation to not give up
and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall flat on your face and collapse.
Viime talven jälkeen päätin, etten aio uhrata enää yhtäkään kyyneltä Sinilintuun, ihan sama mitä se tekisi niin minä pysyn vahvana, seison omilla jaloillani ja pidän järjen ja tunteet kaukana toisistaan. Onneksi tajusin jo silloin, ettei tämä tilanne tule helpottamaan, olin vihdoin fiksu koska tässähän se nähdään, melkein vuosi taas eteenpäin ja tilanne on täysin sama.

Vuosi vieri eteenpäin, tutustuin enemmän ja enemmän BC:hen, kasvoin ihmisenä ja jostakin hankin sitä voimaa että pysyn pinnalla. Liikuntamäärät oli helvetillisiä, en tiennyt muutakaan tapaa elää elämää kun liikkua. Liikuin monta tuntia päivässä, sen kaiken lisäksi poljin vielä salille ja takaisin josta tuli matkaa yhteensä 20km, luulin sen kaiken olevan normaalia, luulin olevani normaali. Ylikunnon oireita tuli toinen toisensa perään, minä vain jatkoin. Ei minua kiinnostanut koska en ole urheilija, minähän en voi mennä ylikuntoon. Olin väsynyt ja kroppa kaipasi lepoa mutta en huomannut sitä missään vaiheessa. Samalla yritin opetella syömään mutta en tajunnut että sh-oireilua oli myös pakkoliikunta. En vaan jaksanut ymmärtää kuinka pakollista se minulle oikeasti oli. Nyt kun mietin niin minun oli pakko päästä reenaamaan, vaikka muu maailma kaatuis niin sali ei saa kaatua.

Sitten tulikin jo kesä, kesäkuun ensimmäisellä viikolla vaihdoin salia tai oikeastaan kävin heinäkuun loppuun asti kahdella salilla. Toiselle salille oli se 10km/suunta ja toiselle 17km/suunta ja tämä minne vaihdoin oli lähempänä tulevaa uutta kotiani. Salin vaihdon myötä aloin pikku hiljaa tajuamaan kuinka suuri liikuntamääräni oli, samalla kun liikuntamäärät pieneni aloin tajuamaan levon merkityksen ja sen, ettei siihen kuole jos yksi salitreeni jää väliin. Aloin tuntemaan omaa kroppaa paremmin ja vointini oli paljon parempi (tarpeeksi ruokaa, liikuntaa ja lepoa) Elämässäni olikin muuta kun Pikkumusta ja liikunta, vaikkakin liikunta on aina kärkisijoilla ja tulee aina olemaan, enkä näe siinä mitään väärää, kohtuus kuitenkin kaikessa.
Kesän aikana opin itsestäni aivan liikaa, itsetuntoni oli parempi, opin tykkäämään itsestäni ja opin myös pitämään itsestäni oikeasti huolta ja myös pidin itsestäni huolta. Oåin tekemään virheitä ja nostamaan leuan uudestaan pystyyn virheidenkin jälkeen, koska eihän se elämä siihen kaatunut. Olin ensimmäistä kertaa rannalla bikineissä, käytin ensimmäistä kertaa jalassani julkisella paikalla lyhyitä treenishortseja ja muutenkin kuljin koko kesän shortseissa. Tajusin etten olekkaan niin iso kun olin aina ennen luullut. Tämä lista jatkuisi loputtomiin mutta lyhyesti sanoen voisi sanoa, että kesällä 2013 minusta kasvoi ihminen. Se tekee tästä vuodesta parhaan ikinä.

Koin vuoden aikana kaikki anoreksiasta ortoreksiaan ja melkein taas takaisin anoreksiaan. En halua olla enää syömishäirikkö, haluan vihdoin normaalin elämän. Olen tapellut syömishäiriön kanssa jo niin kauan ja kaikki reilun kahden vuoden ajalla on tullut kotia päin vaikkakin pakkiakin on otettu, silti on aina tultu eteenpäin ja yritetty nirhata sitä mörköä itsestäni. En halua olla enää häiriö, haluan olla ihminen.

Tänä vuonna olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian eli Pikkumustan, joka ehti olla elämäni tärkein asia neljä vuotta. Lisäksi olen ymmärtänyt sen että olen menettänyt "siskoni" eli Sinilinnun. Olen muuttanut omaan kämppään ja sain maailman paskimman kämppiksen jonka kanssa joudun asumaan vielä ainakin vuoden. Silti olen saanut niin paljon hyvääkin, olen oppinut tuntemaan omaa kehoani ja sitä, mitä erilaiset merkit yrittää kertoa. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voin sanoa peilin edessä, että olen kaunis. Silti ensi vuodelle jää vielä paljon töitä, haluan olla täysin vapaa syömishäiriöstä, haluan olla täysin vapaa kaikesta ja rakastaa elämää enemmän kun mitään muuta, eikö siinä ole jo tarpeeksi tavotteita ensi vuodelle?

2013, thanks for the memories

This year has been literally the greatest year in my entire life,
I don't know where I could begin to start to tell you..
Halusin tulla jo kirjoittamaan tästä vuodesta. En tiedä onko se vähän liian aikaista, mutta halusin kuitenkin jos tämä sattuu jäämään vuoden viimeiseksi postaukseksi. Ajattelin vähän listata ajatuksia kuluneesta vuodesta, enemmän haluaisin keskittyä etsimään ne positiiviset jutut enkä keskity niinkään niihin negatiivisiin, tai ainakin yritän olla keskittymättä. Tästä voi tulla kilometripostaus mutta sen voi itse päättää mitä lukee vai lukeeko ollenkaan.

Ensimmäisenä asiana ajattelin kertoa teille minusta joka olin tammikuussa 2013. Olin ulkokuoreltani miltein saman näköinen kun nytkin, täytin vuosia ja luulin olevani onnellinen. Minulla oli elämässä kaksi tärkeintä asiaa, yksinkertaisuudessaan ne olivat Pikkumusta ja liikunta. Pikkumusta oli mulle henkireikä, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi sitä jos olisin tehnyt itselleni jotain sellasta etten olisi voinut pitää Pikkumustasta huolta. Liikunnalla taas pidin itseäni pystyssä, hain toista keinoa purkaa vihaa ja pahaa oloa, en halunnut viiltää ja yritin kaikkeni etten viiltäisi vaikka teki mieli. Olin monesti jo veitsi kädessä kunnes tajusin että en voi. Opettelin sitä mitä minä merkitsen itselleni, kohensin itsetuntoani salilla vaikkakin siellä ahdisti ja pirusti koska tuntui että kaikki katsoo minua kun halpaa makkaraa ja miettii, että mikähän läski se tuossakin lyllertää. Olin joka paikassa "anteeksi että olen täällä, voin kadota jos haluat"-asenteella. En nauttinut elämästä koska se oli silkkaa helvettiä, en pitänyt itsestäni ollenkaan. Ainoa paikka missä tunsin itseni edes joksikin oli BC:n tunnit, tuolloin en tuntenut BC:tä ollenkaan enkä olisi ikinä uskonut, että joskus saisin mahdollisuuden tutustua siihen. Itse asiassa en muista oliko se jo tuolloin kun BC kyseli minulta kaikkea omituista mutta se nyt ei muuta tätä mihinkään suuntaan joten sillä ei ole väliä, joskus tuolloin se kuitenkin tapahtui kun BC:tä alkoi kiinnostaa, että kukahan tuo tyttö tuolla eturivissä on kun se ei mihinkään katoa.
Viime talven jälkeen päätin, etten aio uhrata enää yhtäkään kyyneltä Sinilintuun, ihan sama mitä se tekisi niin minä pysyn vahvana, seison omilla jaloillani ja pidän järjen ja tunteet kaukana toisistaan. Onneksi tajusin jo silloin, ettei tämä tilanne tule helpottamaan, olin vihdoin fiksu koska tässähän se nähdään, melkein vuosi taas eteenpäin ja tilanne on täysin sama.

Vuosi vieri eteenpäin, tutustuin enemmän ja enemmän BC:hen, kasvoin ihmisenä ja jostakin hankin sitä voimaa että pysyn pinnalla. Liikuntamäärät oli helvetillisiä, en tiennyt muutakaan tapaa elää elämää kun liikkua. Liikuin monta tuntia päivässä, sen kaiken lisäksi poljin vielä salille ja takaisin josta tuli matkaa yhteensä 20km, luulin sen kaiken olevan normaalia, luulin olevani normaali. Ylikunnon oireita tuli toinen toisensa perään, minä vain jatkoin. Ei minua kiinnostanut koska en ole urheilija, minähän en voi mennä ylikuntoon. Olin väsynyt ja kroppa kaipasi lepoa mutta en huomannut sitä missään vaiheessa. Samalla yritin opetella syömään mutta en tajunnut että sh-oireilua oli myös pakkoliikunta. En vaan jaksanut ymmärtää kuinka pakollista se minulle oikeasti oli. Nyt kun mietin niin minun oli pakko päästä reenaamaan, vaikka muu maailma kaatuis niin sali ei saa kaatua.

Sitten tulikin jo kesä, kesäkuun ensimmäisellä viikolla vaihdoin salia tai oikeastaan kävin heinäkuun loppuun asti kahdella salilla. Toiselle salille oli se 10km/suunta ja toiselle 17km/suunta ja tämä minne vaihdoin oli lähempänä tulevaa uutta kotiani. Salin vaihdon myötä aloin pikku hiljaa tajuamaan kuinka suuri liikuntamääräni oli, samalla kun liikuntamäärät pieneni aloin tajuamaan levon merkityksen ja sen, ettei siihen kuole jos yksi salitreeni jää väliin. Aloin tuntemaan omaa kroppaa paremmin ja vointini oli paljon parempi (tarpeeksi ruokaa, liikuntaa ja lepoa) Elämässäni olikin muuta kun Pikkumusta ja liikunta, vaikkakin liikunta on aina kärkisijoilla ja tulee aina olemaan, enkä näe siinä mitään väärää, kohtuus kuitenkin kaikessa.
Kesän aikana opin itsestäni aivan liikaa, itsetuntoni oli parempi, opin tykkäämään itsestäni ja opin myös pitämään itsestäni oikeasti huolta ja myös pidin itsestäni huolta. Oåin tekemään virheitä ja nostamaan leuan uudestaan pystyyn virheidenkin jälkeen, koska eihän se elämä siihen kaatunut. Olin ensimmäistä kertaa rannalla bikineissä, käytin ensimmäistä kertaa jalassani julkisella paikalla lyhyitä treenishortseja ja muutenkin kuljin koko kesän shortseissa. Tajusin etten olekkaan niin iso kun olin aina ennen luullut. Tämä lista jatkuisi loputtomiin mutta lyhyesti sanoen voisi sanoa, että kesällä 2013 minusta kasvoi ihminen. Se tekee tästä vuodesta parhaan ikinä.

Koin vuoden aikana kaikki anoreksiasta ortoreksiaan ja melkein taas takaisin anoreksiaan. En halua olla enää syömishäirikkö, haluan vihdoin normaalin elämän. Olen tapellut syömishäiriön kanssa jo niin kauan ja kaikki reilun kahden vuoden ajalla on tullut kotia päin vaikkakin pakkiakin on otettu, silti on aina tultu eteenpäin ja yritetty nirhata sitä mörköä itsestäni. En halua olla enää häiriö, haluan olla ihminen.

Tänä vuonna olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian eli Pikkumustan, joka ehti olla elämäni tärkein asia neljä vuotta. Lisäksi olen ymmärtänyt sen että olen menettänyt "siskoni" eli Sinilinnun. Olen muuttanut omaan kämppään ja sain maailman paskimman kämppiksen jonka kanssa joudun asumaan vielä ainakin vuoden. Silti olen saanut niin paljon hyvääkin, olen oppinut tuntemaan omaa kehoani ja sitä, mitä erilaiset merkit yrittää kertoa. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voin sanoa peilin edessä, että olen kaunis. Silti ensi vuodelle jää vielä paljon töitä, haluan olla täysin vapaa syömishäiriöstä, haluan olla täysin vapaa kaikesta ja rakastaa elämää enemmän kun mitään muuta, eikö siinä ole jo tarpeeksi tavotteita ensi vuodelle?

Left alone

Joulu. Se on ohi, ainakin kohta. Onneksi. Minun joulu kestää päivän, ehkä kaksi. Sen tai niiden päivien ajaksi aion antaa itselleni periksi, en halua stressata, en halua rehkiä, haluan vain nukkua. En ole jouluihminen, vihaan radiosta kuunnella joululauluja, silti rakastan suklaata, rakastan aukaista paketteja mutten siltikään tykkää jouluruuista. Eilinen joulu meni pilalle, samoin kun pari edellistäkin. En jaksanut olla iloisena muiden kanssa, en jaksanut istua paikallaan pöydässä, en saanut happea koko päivänä ja mahaan sattui niin että paikallaan istuminen oli yhtä tuskaa.

Olen itkenyt kaksi yötä itseni uneen Sinilinnun takia. Nyt odotan vain jonkun ystävän sanovan ne kaksi helvetillistä sanaa; minähän sanoin. Minua varoitettiin. Asiat on jatkunut samalla tavalla kun ennen ja eilen se löi luurinkin korvaan sanoen "no jätetään tämä sitten tähän.." Hetken päästä tuli kuitenkin viesti, ettei se tarkoittanut sitä jonkinlaisen selityksen kanssa. Tiesin sen mutta se ei olekkaan tässä se pääasia. Vaan se että mikään ei ole muuttunut mihinkään. Kaksi vuotta. Se saa riittää, se riittää minullle. Annan olla, enkä ajatellut ottaa Sinilintuun yhteyttä, en edes vahingossa. En vain jaksa enää.

Tänään pääsen onneksi porukoiden luota takaisin kotiin. Saan taas olla yksin, miettiä asioita ja tehdä ihan mitä itse tahdon. Silti tulen ikävöimään portugalilaista, nt kun on saanut taas viettää pari päivää putkeen tuon pienen nelijalan kanssa niin on niin hankalaa olla yhtäkkiä ilman. Täällä olen saanut kuulla liian monta kertaa kuinka olen tiellä, koko ajan olen jonkun edessä. Kohta en ole kenenkään tiellä eikä kukaan ole minun. Saan olla aivan yksin. Pääsen sytyttämään Pikkumustalle kynttilän, koska eilen en päässyt. Voi kun minulla on ikävä sitä pientä tirriskää, vieläkin välillä mietin että missähän se nyt olisi, mitä se nyt tekisi, sen jälkeen kyyneleet alkavat valua ja nostan katseeni taivaalle, siellä se loistaa, taivaalla kirkkaimpana tähtenä. Minun rakas.

Huomenna pääsen taas treenaamaan. Onhan tässä jo maattu kaksi päivää ja pari sitä edellistä vain kevyellä liikunnalla. Odotan innolla huomista herätystä, pääsen pakkaamaan treenikamani ja suunnata muutamaksi tunniksi toiseen kotiini, pääsen vaihtamaan ajatuksia, saan hetken olla ajattelematta kaikkea huonoa, ajatukset suuntaa vain positiivisiin asioihin. Pääsen ottamaan itsestäni kaiken irti. Huominen tule jo nopeasti.

Battle scars

Veitsi ihollani, haluan painaa sen ihosta läpi. Haluan tuntea kipua, haluan nähdä verta. Sairasta, niin sairasta. "Sää et saa luovuttaa nyt" Haluan lopettaa syömisen. Uudestaan, kiduttaa itseäni. Ansaitsen sen kaiken. "Sää et saa luovuttaa nyt" Kyyneleet tippuu, veitsi puristaa jo ihoa, vielä vähän niin se menee rikki. Tunnen kipua jo nyt. "Sää et saa luovuttaa nyt" Haluan pois, tuntuu etten pysty enää kontrolloimaan itseäni, mielessäni pyörii vain se kuinka läski olen. Haluan vain viiltää enemmän ja enemmän. Se on sairasta, minä olen sairas. "Sää et saa luovuttaa nyt" Sama vanha noidankehä kutsuu minua, samat sairaat temput, samat sairaat ajatukset, haluanko todella palata siihen? kyllä haluan. "Sää et saa luovuttaa nyt" Nostan veitsen iholta. En pysty siihen, en enää. Itken niin paljon että kyyneleet loppuu kesken, huudan, lyön seinää ja ehkä vähän itseäni. En pysty siihen, mua ei ole tehty enää siihen. Olen heikko vai olenko sittenkin vahva? En tehnyt sitä vaikka liippasi liian läheltä. Se ei olisi saanut mennä noin läheltä, se vaan ei olisi saanut.

this year has been literally the greatest year in my entire life
i don't know where i could begin to start to tell you

Demons

Haluan salille, haluan treenata. Haluan vain sitä liian kovasti, silti tiedän, että nyt on mun aika levätä. Joku toinen voisi sanoa, että nyt sinun on pakko levätä, kuten esimerkiksi BC. Kuitenkin mun mieli haluaa salille, kokeilemaan uusia liikkeitä, ehkä olisinkin jo siellä, ellen olisi sanonut liian monelle ihmiselle pitäväni lepoa tämän koko viikonlopun. Mun jalka on kipeä, tuntuu kun akiles oisi tulessa koko ajan. Tiedän ettei se treenillä parane, vaan levolla. Silti kun kuulen sanan lepo niin näen vain punaista. Vihaan sitä sanaa, ainakin nyt kun se on pakollista. Vihaan kaikkea pakollista, varsinkin jos minut pakotetaan olla tekemättä sitä mitä rakastan kaikista eniten. Haluan olla tammikuussa kunnossa, haluan treenata silloin taas kovaa, antaa vaan mennä mutta jotta sekin onnistuisi niin minun pitää levätä nyt, ei päiviä vaan viikkoja. Opin jo hetken tykkäämään lepopäivistä, kunnes alamäki alkoi ja motivaatio kaikkeen tippui - myöskin lepopäivien pitämiseen.
Kävin tänään tunnin kävelylenkillä, mun oli pakko saada ajatuksia muualle. Musiikki ja kauniit maisemat on paras tapa saada lepopäivinä ajatukset muualle, rauhallinen tahti ilman mitään rehkimisiä. Tänään kävellessä mietin että mun on pakko ryhdistäytyä, mun on pakko löytää se motivaatio takaisin että saan elämäni takaisin raiteilleen. Kesä ja alku syksy meni liian hyvin, mulla oli hyvä olo ja kaikki kulki mutta sitten tapahtui jotain, motivaatio tippui kaikkeen ja romahdin. Motivaatio meni treenaamiseen, syömiseen, heräämiseen, siivoamiseen, elämiseen, hengittämiseen - ihan kaikkeen mitä tähän elämään kuuluu. Mua ei vain huvittanut enää mikään, paha olo valtas mut ja ne vanhat ajatukset sh-ajoilta. "Läski tekisit edes jotain, yrittäisit edes vähän.." Nyt on vain pakko löytää edes pieni motivaatio että pysyn pinnalla, että jaksan tehdä asioita, jaksan pitää tätä taloa pystyssä ja tärkeimpänä myöskin jaksan pitää itseni pystyssä. Kuten BC jo aikaisemmin tällä viikolla sanoi, että en saa luovuttaa nyt, minä en vain saa enää luovuttaa, en saa antaa periksi jos tulee vaikeaa, mun on pakko taistella.
'Cause sometimes you just feel tired,
feel weak, and when you feel weak, you feel like you wanna just give up.
but you gotta search within you, you gotta find that inner strength
and just pull that shit out of you and get that motivation to not give up
and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall flat on your face and collapse.
“'Cause sometimes you just feel tired,
 feel weak, and when you feel weak, you feel like you wanna just give up 
 but you gotta search within you, you gotta find that inner strength  
 and just pull that shit out of you 
 and get that motivation to not give up 
 and not be a quitter, 
 no matter how bad you wanna just fall flat on your face and collapse. 

Poistin tänään taas Facebookin. Ennen olin liiankin koukussa kyseiseen sivustoon, nyt se vain ahdistaa. Ahdistaa olla siellä muiden tuijotettavana koska en myöskään ikinä sinne kirjottele mitään. En ole ikinä halunnut olla esillä tai tahtonut huomiota muilta, olen mieluiten se joka on hiljaa omassa nurkassaan ja katsoo muita, en halua että minua katsotaan, en halua olla muiden silmäteränä, en halua että muut tuijottavat, en halua olla muiden edessä esillä, tuo kaikki on ahdistavaa.

Going under

"Mikä sulla on kun et saa nukuttua?"                                                   "...en tiedä.."

"Stressaako sua joku?"                                          "..en ole ainakaan huomannut.."
"Mitä sää ajattelet?"                                                         "En mitään ihmeellistä.."
"Sää oot jo pitkällä, et luovuta nyt!"   

Keskustelua BC:n kanssa, en vaan saa enää nukutuksi ja BC kysyikin, saanko hyvin nukutuksi johon vastasin etten enää ole pitkään aikaan saanut. Kerroin BC:lle mun syömisistä, ruuan puutteesta ja siitä, mitä ajattelen koko asiasta. Kerroin sille kuinka vääristynyt mun kuva on ollut, se kun ihonkin rasvaaminen oli liikaa puhumattakaan siitä että laittaisi jotain suustaan alas. BC tapansa mukaan heitteli faktoja pöytään, asioita joita jo tiesin mutta silti ne oksettaa niin paljon, sana rasva on aivan liian oksettava. Sanasta rasva mulla tulee ensimmäisenä mieleen se, mikä on maastoutunut mun keskivartaloon ja reisiin vaikka tiedän sen olevan paljon muutakin. En vain ole näistä asioista ikinä kellekkään puhunut, kaikkihan pitäisi minua hulluna jos sanoisin, että ihoa rasvatessani lihon. Tänään sanoin sen kuitenkin ensimmäistä kertaa ääneen, jollekkin toiselle ihmiselle tai edes minulle itselleni.

Impossible

Mua ahdistaa olla tämmöinen kun olen. Mua ahdistaa mun ulkonäkö, se miltä näytän joka ikinen päivä. Luulin että hyväksyin jo itseni, kaikkine virheineen. Luulin että sillon on helpompaa. Silti nämä ajatukset jotka ovat yrittäneet tappaa mua jo monta vuotta pomppaa mieleeni, en pääse niistä eroon. Mua ahdistaa tää keho ja se kuinka pyöreä olen. Haluan olla laihempi, timmimpi. En halua hyllyvää vatsaa tai hyllyviä jalkoja. En halua oksentaa joka kerta kun katson peiliin koska en vain kestä ulkonäköäni. En halua pukeutua joka päivä säkkiin ettei vatsani näkyisi.
Olen liian itsekriittinen - oi kyllä, mistähän olen senkin oppinut. Minun pitää olla täydellinen, ihan sama vaikka muut vieressäni söisi vain burgeria ja lihoisi, silti ne ovat kauniita ja mukavia, minä en ole. Minun on oltava täydellinen että pystyn hengittämään, katsomaan peiliin ja olemaan ylpeä siitä miltä näytän. Jos en ole mitään muuta tässä elämässä oppinut on se, ettei laihuudella hankita suosiota ja onnellisuutta. Silti, minun täytyy olla täydellinen. Oksettaa jokainen suupala, oksettaa jokainen lasi, oksettaa kaikki. Oksettaa ajatella ruokaa, oksettaa ajatella omaa kehoa, oksettaa ihan jokainen asia. Haluan pois, tästä kehosta, nyt heti.

“Then  someone tells me how good I look
 and for a moment, for a moment I am happy 
 but when I'm alone, no one hears me cry 

Darkness feels like home

“Mää oon tuntematon niille jotka mut on muka tuntenu
 mut kukaan ei oo kulkenu niit reittei mitä mä oon 
 ja vaik nää reitit on mult monii ovii sulkenu 
 oon tehnyt tätä vuosia ja tiedän mitä tää on 
 no tää on mitä muut musta ajattelee 
 jos joku sanoo tietävänsä mut niin se valehtelee 
 mä välil mietin et mennääks nyt oikeesee suuntaan 
 ku sille tielle mennää, sillo on joku pielessä 
 mitä enemmän mietin elämää sitä vähemmän siin on järkee 
 eikä kuolema pelkästää vaa tää kaikki 
 en oo pyytäny tät elämää enkä valinnu sitä 
 vaan se valitsi mut enkä mä ollu tajunnu sitä 


Ne vanhat ajatukset ovat palaamassa mieleeni; "en tarvitse aamupalaa niin voin nukkua vielä 30min." En myönnä sitä kellekkään, en edes itselleni. "Katsokaa nyt minua, enhän minä edes näytä sairaalta?!" ..mutta näyttävätkö välttämättä ne muutkaan? -ei. En kerro kenellekkään että minua pelottaa, minua pelottaa olla minä, tässä kehossa ja tällä mielellä. Olen luvannut itselleni että en saa vajota niin syvään kuoppaan kun viimeksi 17 kiloa laihempana. En halua, jos sinne vajoaa niin sieltä ei ole enää pääsyä pois.
Olen vähentänyt syömisiäni, ehkä huomaamattani, ehkä en. Kukaan ei tiedä että syön huonosti, en vaan voi hyvin. Tänään meinasin pyörtyä koko ajan bodycombattiin, ehkä vain kuvittelin että silmissäni sumeni vähän väliä, ehkä se oli vain jotain omaa mielikuvitusta. En tiedä uskonko tuohon itsekkään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta että "vähän" sumenee. Ainoa millä on jotain väliä on se, ettei kukaan huomannut sitä. Pysyin pystyssä vaikka luulin että pyörryn tähän pisteeseen, mun jalat vaan ei halunneet enää kantaa. Silti menin täysillä toisten mukana, hoin vaan mielessäni että et nyt jumalauta pyörry, en halua pyörtyä tähän BC:n eteen, en ikinä.

Ne vanhat ajatukset ovat palaamassa mieleeni; "en tarvitse aamupalaa niin voin nukkua vielä 30min." En myönnä sitä kellekkään, en edes itselleni. "Katsokaa nyt minua, enhän minä edes näytä sairaalta?!" ..mutta näyttävätkö välttämättä ne muutkaan? -ei. En kerro kenellekkään että minua pelottaa, minua pelottaa olla minä, tässä kehossa ja tällä mielellä. Olen luvannut itselleni että en saa vajota niin syvään kuoppaan kun viimeksi 17 kiloa laihempana. En halua, jos sinne vajoaa niin sieltä ei ole enää pääsyä pois.
Törmäsin BC:hen tänään. Odotin valoissa ja huomasin BC:n tulevan, näin sen hymyilevän ja mietin, että ei kai minulla kiirekkään ole kun tien toisella puolella vielä punaiset pönöttää.

Empty promises will wear

Kävelin salille tarkoituksena mennä sh'bamiin. Ennen tuntia menin salin puolelle venyttämään pohjetta josko se auttaisi tuohon kipuun. Vasen akilesjänne tuli kipeäksi jo painelusta ja venyttäessä tuntui että se on jumissa, silti kaikesta huolimatta päätin mennä tunnille.. Sain äsken viestin BC:ltä; "Sinä oot taas ollu shbamissa.. Menet huonoon kuntoon jos nilkutat tunneille ja tunneilta pois ja käyt kymmeniä tunteja viikossa.." Vastasin etten minä ihan kymmeniä tunteja viikossa käy jonka jälkeen vilkaisin treenikalenteriani, laskin tunnit ja kaikista pahinta tässä oli se, että BC oli aivan oikeassa - jokaiselle viikolle tuli tunteja kymmenen tai enemmän. On totta, että joidenkin tuntien jälkeen nilkutan kun lähden sieltä, akilesjänteet on vaan niin kipeät ja tiedän, että pitäisi levätä.
BC yritti jo alkusyksystä saada minua jonkinlaiseen liikuntakieltoon tai edes vähentämään liikuntaa, sama meno on jatkunut koko syksyn ja luulen, että se vaati tämän että herään siitä kuplasta missä olin ja ehkä olen edelleen. En halua olla samanlainen ihminen 28 vuoden päästä kun se, jonka luulen sanoneen BC:lle siitä että olin sh'bamissa, en halua 28 vuoden päästä sellaista elämää, että olen joka aamu ja ilta salilla koska muuta elämää ympärillä vaan yksinkertaisesti ei ole.
Mun on aukastava silmät, katsottava terveen ihmisen linssien läpi, ei sen liikuntariippuvaisen. Mun on pakko levätä, käydä lääkärissä tuon jalan kanssa ja huolehtia itsestäni, mun on pakko ottaa järki käteen kaiken kanssa ja alkaa olemaan kuten kaikki muutkin. Helppohan se on sanoa ja tänne kirjoittaa että mun on pakko, toinen asia onkin se, että toteutanko minä sen kaiken kuten pitääkin, BC:n sanoin "Nyt tekoihin ja puheet veks.."

Me ei olla enää me

Mun on pakko päästä kirjoittamaan, mun on pakko saada nämä ajatukset nyt jonnekkin. Viime yönä sain viestin Sinilinnulta. Ei olla koko syksynä pidetty yhteyttä ja vanhat lukijat tietää ettei olla kahteen vuoteen oltu melkein yhtään tekemisissä.

"Mulla on niin järjetön ikävä sua etten kestä"

"Mutta mikään ei muuta sitä, että kaipaan sua niin paljon ettei mitään järkeä.."
"Kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että teen mitä vaan et saa tän taas siihen mihin se jäi"

Nuo viestit veti aika sanattomaksi, enkä oikein tiedä mitä ajatella mistäkin. Kaksi vuotta on niin pitkä aika, ehkä jopa vähän liiankin pitkä. Hassuinta tässä on se, että en tavallaan tunne yhtään mitään. Ehkä juuri siksi että noin on käynyt ennenkin ja sama meno on jatkunut kuukaudesta toiseen, nyt kuitenkin asia on kuulemma eri mutten siltikään voi täysillä luottaa, aina jotain menee vikaan enkä halua satuttaa itseäni tällä samalla asialla enää yhtään kertaa.

BC kielsi minua tänään treenaamasta, jalka on ollut taas siinä kunnossa että juuri ja juuri kävellään, vai kävelläänkö sittenkään? BC:ltä tuli suora kommentti, "sinulla ei ole mitään asiaa salille.." jonka jälkeen se vielä huolehti että olenhan ajatellut syödä tänään. Huomenna teen edes jotain kevyttä, edes ihan vähän. En jaksa istua toimettomana kolmatta päivää, BC tietää myös etten pysy montaa päivää poissa salilta.