Life's too short to be afraid

Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään.
Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa.
Tasan vuosi sitten viilsin viimeksi, 29.10.2012, mun ei pitänyt, halusin lopettaa ja yritin pysyä erossa terästä. Olin pysynyt muutaman kuukauden, silti jostain syystä tartuin veitseen ja viilsin polven auki. En vain osannut käsitellä sitä raivoa mun sisällä, ainoa tapa millä saisin oloani edes vähän helpommaksi oli tarttua veitseen. Siitä on nyt vuosi, 365 päivää. Itkua ja hampaiden puristusta, kuitenkin olen päättänyt olla vahva ja päästä irti viiltämisestä ja nyt voin sanoa, että olen onnistunut. Olen vahva, olen selättänyt anoreksian, olen selättänyt viiltämisen, olen kokenut monen rakkaan kuoleman, monen ystävän hylkäämisen ja silti olen vielä tässä. Seison omilla jaloillani, ajattelen omilla aivoillani. Nään peilistä ihmisen, olen löytänyt kehostani asioita joista pidän, olen antanut periksi, olen löysännyt ja ottanut happea. Olen ylittänyt itseni, olen itkenyt ja nauranut, olen lyönyt itseäni koska en ole halunnut koskea veitseen, olen oppinut ajattelemaan itseäni ihmisena, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Olen lopettanut itsetuhoisuuden ja mikä parasta, kaikista menetyksistä huolimatta olen saanut syyn elää, syyn nousta aamulla sängystä ja ei, voin sanoa ettei se syy ole poikaystävä, se syy on yksinkertaisuudessaan se, että olen tajunnut kuinka kaunis maailma on, kuinka sillä on vielä annettavaa minulle, kuinka nuori olen ja kuinka voin tehdä vielä niin paljon.
Mulla on arpia vielä jaloissa, kesällä ihmiset katsoo mua kieroon kun kävelen shortseissa ja salillakin ihmiset tuijottaa joka ikinen vuodenaika. Ensin ihmiset katsoo pitkään mun arpia ja sitten ne katsoo mua suoraan silmiin, katson takaisin ja käännän pääni koska en välitä. En jaksa välittää mitä ne miettii, edes BC ei kysy hieroessaan mun jalkoja että mistä nuo on tullut, ensimmäisellä kerralla se kysyi ja sen jälkeen se ei ole maininnut asiasta millään tavalla ja olen onnellinen, koska se saa mut tuntemaan että olen samanlainen kun kaikki muutkin, oli arpia tai ei. Olen voittaja tai ainakin tunnen itseni sellaiseksi. Viimeisen vuoden aikana olen kokenut niin paljon, niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita mutta silti en ole tarttunut veitseen, en ole vaikka on kuinka tehnyt mieli viiltää, olen osannut voittaa sen tunteen, se on se, mikä tekee minusta vahvan.

Vaik tänään ois paha olla, koitan jaksaa.

Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa,
tavoitellen sitä pientä palasta taivaast.
Ei koskaan matalaa aitaa, alko tuntuu että hautaaki samalla kaivaa.
Aina ankara itseäni kohtaan, vaikken heikkouksia itsessäni kohtaa.
Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani,
makasin päiviä vaan lattialla tuskissani.
Istuin pariisin taksis mietin et mä haluisin kuolla,
ajoin hautausamaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla.
Tottunu olee vahvin aina kaikist, tutut unelmat oli muuttunu painajaisiks.
Pelkäsin huomista,
en halunnu herää, oli hetki kun en mistään mitään tajunnu enää.

I can see you're sad, even when you smile, even when you laugh
I can see it in your eyes, deep inside you want to cry
Näinä hetkinä mietin kuinka paljon paremmin asiat olisi jos minua ei vaan yksinkertaisesti olisi olemassa. Tällä hetkellä yritän tappaa aikaa että pääsen treenaamaan, pääsen edes hetkeksi karkuun mun sairaita ajatuksia. Tällasina hetkinä mietin mua, mun menneisyyttä, mietin tätä päivää ja ehkä vähän tulevaakin. Pimeä huone, musiikki ja tämä blogi, mun ajatukset vaan virtaa enkä meinaa saada niistä kiinni. Olen hukassa, myönnän sen. Välillä mietin millainen olisin jos olisin silloin kolme vuotta sitten mennyt keskustelemaan näistä mun ongelmista, se oli se ainoa kerta kun mulle tarjottiin apua (vaikkakin sitä todellisuudessa tyrkytettiin.) Kuitenkin, sekosin täysin koska kaikki pakollinen ahdistaa entistä enemmän, sen jälkeen kukaan ei ole tarjonnut apua, ehkä myös siksi koska en ole ottanut sitä vastaan, en vain yksinkertaisesti osaa. Luulen etten ehkä ollut kolme vuotta sitten valmis juttelemaan kaikesta, koska enhän minä silloin ollut sairas? Tai ainakin niin uskottelin itselleni, muistan miettineeni vuosi myöhemmin että kunpa olisin hakenut silloin apua, kunpa olisin todella tehnyt sen ja mietin sitä edelleen.

Nobody likes to lose their inner voice

Myönnän, olin väärässä. Mun olisi pitänyt tietää paremmin, mun olisi pitänyt jo ensimmäisellä kerralla antaa olla ja antaa virran viedä. Mun olisi pitänyt viiltää vielä vähän syvemmältä, mun olisi pitänyt niellä vähän enemmän pillereitä...mun olisi pitänyt.. Mun olisi pitänyt kuunnella sinua. Tiedän ettet ole minkään arvoinen mutta tiedän myös sen etten ole minäkään. Kadun sitä etten kuunnellut sinua, kun käskit olla syömättä söin vielä sen yhden hedelmän lisää, yritin selittää että minulla on nälkä mutta huudat korvaani ettei se ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua, kun käsket olla juomatta koska se turvottaa join vielä sen yhden lasillisen vettä, selitin että kurkkua kuivasi enkä enää meinannut saada nieltyä, huudat taas sen saman lauseen, se ei ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua. Olin väärässä, pyydän anteeksi.
Ainoa asia jossa onnistuin oli juoksulenkit, huusit että juokse kovempaa läski, juokse vielä kilometri, juokse vielä kaksi, samalla voit vetää vielä kolmannenkin. Järjen pieni ääni kuiskasi korvaani että käänny seuraavasta mutkasta jo kotiin, et jaksa eikä sinun ole pakko. Kuitenkin sinun äänesi ylitti sen pienenkin järjen äänen mikä minulla oli vielä jäljellä. Juoksin koko ajan kovempaa, kaaduin koska jalat eivät kantaneet, haukoin henkeä ja haukuin itseäni paskaksi läskiksi. Nousin, kiihdytin, kaaduin, nousin, kiihdytin, kaaduin...ja samalla menetelmällä mentiin ties kuinka monta kilometriä eteenpäin, sinä olet läski, koska et jaksa.
En jaksa enää sitä ikuista itkua ja hampaiden puristusta siitä kun huudat että olen huono, en jaksa enää yhtään mitään. Olen menettänyt jo kaiken mitä minulla on.....paitsi sinut. Olet ainoa mitä minulla on jäljellä.. it's me and you baby..

I stood for nothing, so I fell for everything

You held me down, but I got up
Already brushing off the dust
You hear my voice, you hear that sound
Like thunder gonna shake the ground
You held me down, but I got up
Get ready cause I’ve had enough
I see it all, I see it now

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion.

Tänään mun elämä hymyilee just mulle,
aion nauttia siitä kun vihdoin on hyvä olla.
Olen liikkunut näiden kahden päivän aikana enemmän kun koko viime viikkona yhteensä,
6h 30min kasassa näiden kahden päivän aikana, olisikohan sillä osuutta asiaan?
Rakastan vaan niin paljon sitä ja teen juuri sitä mitä rakastan <3

I couldn't give a damn what you said to me

Neljäs päivä liikkumatta. Nuo kolme sanaa murskaa kohta aivoni, vain nuo kolme sanaa saa mut kohta flippaamaan täysin. Kohta on neljä päivää takana ja kolme edessä. Luojan kiitos saan huomenna liikkua kevyesti ja lauantaina odottaa bodypump, mikäli tämä käsi sen kestää. Sunnuntain yritän olla olen liikkumatta. Tiedän olevani vahva, tiedän pystyväni tähän mutta silti jossain kuulen sen äänen että mun on pakko mennä salille, mun on pakko tehdä ne kaikki samat jutut kun aiemmin, mun on pakko saada kulutettua kaloreita mun on pakko sitä ja pakko tätä. Mun on vain pakko.
Tänään ensimmäistä kertaa olen saanut toistella itselleni että pystyn tähän, mun on pakko pystyä tähän. Se että monien mielestä en tähän yksinkertaisesti pysty niin antaa minulle vain lisäpotkua yrittää enemmän, haluan näyttää että minusta on johonkin.
Tiedän BC:n kysyvän minulta maanantaina pystyinkö olemaan poissa salilta, haluan pystyä sanomaan että pysyin, haluan yllättää jokaisen ihmisen joka sanoo etten pysty, koska minusta on tähän, minä pystyn tähän.

1.
1. Ecstasy, effekter är t.ex: känslor av eufori och stark lust att vara nära andra människor, den frisätter noradrenalin.
2. Amfetamin, den har en uppigande inverkan på både kropp och själ. En ökad frisättning av neurotransmittorerna dopamin och noradrenalin ger förutsättningarna för amfetaminets effekter i hjärnan.
3. Kokain, stimulerar belöningscentrum och väcka njutning
4. Cannabis, du känner dig hög och avslappnad
5. Heroin, Heroin omvandlas till morfin i din kropp, njutning, smärtlindring, andning och andra effekter
6. Alkohol, du blir avslappnad, påverkar också på reaktionsförmåga och aptit
7. Nikotin, lugn, avslappnad, behagligt

2.
1. Frisättningen av neurotransmittorerna ökar eller minskar.
2. Nedbrytningen hindras
3. Återupptagningen till cellens axon hindras
4. Neurotransmittorerna efterliknas
5. Produktionen av nya neurotransmittorer hämmas.

3. a) Droger stimulerar belöningssystemet och ger därför en känsla av tillfredsställelse. Begär efter en drog uppkommer när du kommer ihåg dessa känslor och vill uppleva dem igen.

b) Beroende efter en drog kommer när man vill uppleva på nytt en känsla av tillfredsställelse, man kan inte leva med en normal känsla av livet så man måste ta droger att man känner sig hög.

c) Abstinensbesvären kommer när man får inte droger på den tid när kroppen är vana att få.

I'm so tired of being here

Tänään musta on lähinnä tuntunut siltä että ihmiset vain katoaa ympäriltäni. En osaa selvästikkään pitää kiinni ihmisistä, päästän liian helposti irti, en vain jaksa ja luovutan. Eilisen jälkeen B on ollut taas enemmän mielessä vaikken ikinä tuota ihanaa ihmistä voikkaan unohtaa, olen paljon miettinyt aiemmin ja olen alkanut miettimään uudestaan, että jos ihmiset vain kaikkoaa pois niin mitä minä täällä teen? Miksi minun pitää olla täällä, seistä yksin pimeässä. Ehkä eksyn aina väärään seuraan, tutustun vääriin ihmisiin tai sitten kukaan ei vaan osaa välittää minusta niin paljon että kukaan pysyisi ympärilläni. Aina heti kun olen alkanut oikeasti välittämään jostain, olen saanut nähdä jonkun ihmisen pinnan alle niin se kaikkoaa ympäriltäni. Ehkä menen vain nukkumaan, unohdan kaiken ja herään huomenna vähän virkeämpänä..

How could I have burned paradise?

Kävin eilen pakkaamassa pikkumustan tavarat pikkumustan boksiin. En uskonut että siitä tulisi niin raskasta, en vaan jotenkin voi vieläkään uskoa ettei pikkumusta tule niitä tavaroita ikinä käyttämään. En vain vieläkään halua uskoa että pikkumusta on poissa ikuisesti, neljä päivää sitten se pieni oli minun sylissä ja sulki silmänsä. Vain hetki myöhemmin se jo makasi elottomana.. Pikkumusta oli aivan liian nuori jättämään tämän kaiken. Kaiken lisäksi tänään on B:n synttäripäivä, se pieni enkeli täyttäisi 21, miksi kaikki lähtee elämästäni noin nuorena? niinhän sitä sanotaan että parhaat lähtee ensin.
Tänään alkoi minun "lepoviikko". Sain BC:ltä aamupäivällä viestin jossa luki "Hyvää lomaviikkoa, muista palautua!" Minua lähinnä huvitti tuo viesti, koska se myös tuli aika yllätyksenä. BC kuitenkin tietää että tällä viikolla yritän pysyä poissa salilta, ensi viikolla kuitenkin on koulusta lomaa ja aion myös reenata ja kovaa. Huomenna aion kuitenkin käydä kävelemässä jos jaksan, saisin ajatuksia vähän muualle, olen kuitenkin ollut koko viikonlopun ja vielä tänään todella väsynyt joten saa nähdä jaksanko tehdä mitään "ylimäärästä". En halua tehdä tällä viikolla ottaa stressiä liikunnasta, tämän viikon tarkoituksena on kutienkin levätä ja antaa kropan kunnolla palautua että voi taas ensi viikolla painaa menemään täysillä.

Liekki on sammunut, se joskus paloi roihuten.
Kuinka niin polttavasta tulee vain kädenlämpöinen?
Liekki on sammunut, tää kesä oli sateinen.
Ja liian pian saapui loppu ikuisuuden.

Tears are falling down, they fall like rain

Pikkumusta, sitä pientä palleroa ei enää ole. Pikkumusta nukahti kauniisti syliini, kymmenen minuuttia niin se pieni oli jo poissa. Vaikea uskoa ettei sitä enää ole, en osaa vielä edes ajatella ettei se enää tule takaisin. *Pikkumusta oli elämäni tärkein asia, asia joka meni jokaisen asian edelle. Hetken se jaksoi olla vielä niin pirteä, minuutti minuutilta se sulki silmänsä ja lopulta se oli jo unessa. Siinä se pieni makasi, aivan elottomana. Rapsutin sitä vielä päästä ja jotenkin toivoin, että saisin sen herätettyä henkiin.
Olen yrittänyt olla vain menossa. Ensimmäinen päivä meni vain itkiessä, kävin treenaamassa 1½h muttei siitäkään meinannut tulla mitään, olin niin väsynyt siihen kaikkeen, halusin kuitenkin vain unohtaa hetkeksi kaiken, tuulettaa päätä ja tappaa ajatuksia. Kävin vielä eilen aamulla treenaamassa tunnin, kolme tuntia koulussa, istuin ja katsoin lasittuneena seinää, en yksinkertaisesti jaksa keskittyä mihinkään. Eilen kävin vielä hieronnassa, unohdin sielläkin hetkeksi kaiken vaikkakin mainitsin BC:lle pikkumustasta. BC sai unohtamaan kaiken, mitä enemmän se hieronta sattui - sitä enemmän vaan nauroin ja BC:kin sanoi, että olen outo asiakas, ainakin minulla oli hauskaa.

There's no more words to say, it's over now
and I'm walking away
I let you fly, but I can't let go

I'm empty completely

"Ei hensu, ei näin.. Sulla menee se käsi.."
"Köytän sut kohta kiinni sinne koulun tolppaan"
"Sulla ei oo tänne mitään asiaa kun oon lomalla.."
- BC

Eilen bodycombatin jälkeen olin niin turhautunut tuohon käteen ja siihen kipuun joten tokaisin vain BC:lle "kohta lopetan tän kokonaan.." johon BC vastasi "niinhän sun pitäis...mutta vaan hetkeksi." Ensi viikolla on se viikko, kun en saa treenata. Äiti soitti eilen, pikkumusta tähystettäisiin torstaina ja jos huonosti käy ei pikkumustaa enää tulla herättämään, ehkä tuo lepoviikko tulee sopivaan rakoon, enpähän ainakaan pysty tappamaan itseäni liikuntaan jos pikkumustaa ei ensi viikolla enää ole.
Tuijotan vain tyhjää ruutua, en tiedä mitä pitäisi sanoa tai miten pitäisi olla. Haluaisin että olisi jo huominen, tämä päivä tuntuu niin turhalta jo heti aamusta lähtien. Haluaisin mennä treenaamaan ja tyhjentämään päätäni ja päästä pois hetkeksi näistä ajatuksista. Kaikesta huolimatta tiedän, ettei siinä ole järkeä, eilen tuli treenattua 3h 45min joka ei ole millään tavalla järkevää. Ehkä ensi viikkoinen nollaus tulee tarpeeseen.

Tell them I was happy
and my heart is broken
all my scars are open

You wreck me

Ahdistaa. Paisun päivä päivältä vaan enemmän, en kestä omaa peilikuvaa. Ahdistaa niin paljon etten keksi edes sanoja kuvaamaan sitä, mun oli vain pakko tulla kirjoittamaan ja purkamaan tätä oloa johokin. Musta lähinnä vaan tuntuu, ettei kukaan halua nähdä mua. Kukaan ei koskaan ilmota jos ei voikkaan nähdä, kaikki vaan odottaa että laitan viestiä, jonka jälkeen saan kuulla että jäänkin taas yksin, jotkut jättää silloinkin ilmoittamatta. Ehkä olen vain turhake, jota voi heitellä ja kohdella miten vain? Nähtiinhän se jo Sinilinnun kohdalla. Kukaan ei näköjään koskaan ymmärrä kuinka paljon odotan että näen jotain muitakin ihmisiä koulun ulkopuolelta. Mun ulkokuori on ehjä mutta sisältä olen täysin rikki. Olen nukkunut kaksi päivää putkeen, kunnon lepopäiviä ei ole ollut moneen viikkoon joten nyt kun lepään niin kroppa ei jaksa yhtään ylimääräistä. Ehkä tapan itseni tähän liikuntaan, eihän se näytä ketään kiinnostavan. Muut huomaa tämän olon vasta sitten kun olen B:n seurana tuolla jossain. Luovuttaisin vieläkin vaikka heti jos saisi B:n takaisin, se ansaitsisi elää, se sentään osasi nauttiakkin siitä.
Saan kuulla miltein päivittäin eri ihmisiltä, kuinka mun pitäisi ottaa rauhallisemmin koska rikon itseni tätä menoa. Haluaisin oppia nauttimaan lepopäivistä, haluaisin oppia olemaan ahdistumatta vaikka en olekkaan liikkunut. Yksi lepo menee, kaksi ei. Kaksi on liikaa mun aivoille mutta liian vähän mun kropalle. Tiedän että jos menen lääkäriin tämän käden takia voin joutua liikuntakieltoon. En vain kestä olla liikkumatta niin pitkään, pahimmassa tapauksessa siitä ei enää puhuta viikkoina, se voi olla jopa kuukausia. En halua mitään muuta niin kovasti kun sitä, että oppisin liikkumaan oikein, osaisin katsoa normaalisti mikä on järkevää ja mikä ei. Tällä hetkellä en osaa katsoa normaalien linssien läpi mitään, en itseäni peilistä enkä omia treenejäni..

I need you more than I can take,
you promise forever and a day,
and then you take it all away

Light up as if you have a choice

BC on alkanut "muistuttelemaan" minua liikuntakiellosta. Sana joka oikeasti minun maailmassani pitäisi kieltää lailla. Jos BC saisi päättää, olisin ollut yli kuukauden liikuntakiellossa joka tuntuu tappavalta. Tiedän etten pysty siihen. Ainoa asia mihin lupauduin oli, että pidän kahden viikon päästä viikon ilman sen suurempia treenejä. Salille en saa mennä, sallin itselleni vain yhden bodybalancen ja yhden bodycombatin, mikäli BC hankkii tilalleen hyvän tuuraajan. Liikuntaa tulisi siis 2h + jotain kävelylenkkejä joita varmaan teen päivittäin että voin tehdä edes jotain, juosta en kuitenkaan saa enkä varmaan edes pysty. Kieltämättä ahdistaa mutta se tekee hyvää tälle kropalle, fakta on kuitenkin se että vaikka kuinka haluaisin kieltää niin tarvitsen lepoa. Tekisi mieli huutaa niin paljon kun keuhkoista suinkin ääntä lähtee, eilen mulla teki mieli jokainen asia palasiksi minkä suinkin käsiini saan, se näky peilistä oli aivan järkyttävä, en vain vieläkään kestä katsoa itseäni peilistä "normaalisti".
Joka hierontakerralla meidän jutut johtaa siihen, että BC puhuu kuinka pieni olen, viimeksi hän vertasi minua hiireksi. Joka kerralla se toistaa saman lauseen "oot niin pieni, saan kädet ympäri tästä.." ja laittaa kätensä minun vyötärölle. Musta lähinnä tuntuu että se vain sanoo kuinka pieni olen, ettei minulle tulisi paha mieli tai huono olla, kuitenkin kun BC tietää minun sh-taustasta. Välillä mun tekis mieli huutaa, että olen aivan liian iso voimaan hyvin tässä kropassa mutta tyydyn aina vain nyökyttelemään lauseita mitä BC sanoo. En halua että se tietää etten voi hyvin tässä kehossa, en halua kenenkään tietävän sitä.

Hoping wounds heal, but it never does

Heikottaa enkä suoraan sanoen uskalla lähteä ulos juoksemaan hoipertelemaan. Mulla oli tarkoitus käydä vielä juoksemassa vaikka kävin jo aamulla salilla, ajattelin siirtää juoksemisen huomiseen, laiska paska. Kuulen vain BC:n sanovan kuinka minun pitäisi ottaa rauhallisemmin, kuinka mun pitäisi välillä levätä, samalla kuulen jonkun huutavan korvaani aivan päinvastaista. BC tietää mun sh-taustasta, en tiedä onko sillä käynyt mielessä että vedänkö taas yli, se muistuttaa mua ihan liikaa levosta ja siitä että muistanhan syödä tarpeeksi.
Tänään oli viimeinen koe joka tarkoittaa myös sitä että huomenna alkaa uusi jakso. Voin hengittää, taas hetken.. Ennen kuin huomaankaan joudun taas pänttäämään kokeisiin ja sitten sitä taas mennään. Kävin tänään porukoiden luona kylässä katsomassa lähinnä pikkumustaa, nämä voi olla sen pienikaisen viimeiset päivät, se pieni pippurinen otus on tällä hetkellä mun elämäni tärkein asia. Pikkumusta menee aina kaiken muun edelle, aina.
Kyyneleet vaan virtaa kun kirjoitan tätä. Mulla jyskyttää päässä, pikkumusta, kipeä oikea käsivarsi ja selkä. Mikään ei ole hyvin juuri nyt. Ei mikään. Käsi-ja selkäkivut vie multa enemmän voimia kun annan muiden ymmärtää, en pysty nukkumaan, istumaan tai edes seisomaan, en pysty tekemään yhtään mitään.
Perjantainen hieronta oli yhtä itkua ja hampaiden puristusta, luojan kiitos se auttoi edes pariksi päiväksi, selkä on kuitenkin uudestaan kipeä. BC:n kanssa mietittiin uutta hieronta-aikaa joka olisi mahdollisesti tällä tai ensi viikolla, niin kovasti haluaisin että kaikki olisi normaalisti ja voisin tehdä asioita normaalisti, todellisuudessa en ole voinut tehdä puoliakaan asioistani normaalisti yli kuukauteen. Olen niin turhautunut olemaan minä.