Don't you tell me how I should be

Tänään olen luukuttanut skorppareita kyllä enemmän kun tarpeeksi. Juuri nyt kun kaikki vituttaa. Kaikki kaatuu päälle taas kerran. Kävin eilen ajelemassa ihanuuden kämpän luona, kun katsoin ihanuuden ikkunaan niin samaan aikaan radiosta kuului "ei kaipaus vähene vaikka tiedän etten sinua ansaitsekkaan, olen silti jotain ymmärtänyt.." En voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta kun oli juuri tuo kohta. Kerroin vasta äsken siitä kauriille, kukaan muu aikaisemmin ei ole tiennyt koko asiasta koska kävin vain ajelulla. Kauris sanoi ettei minun pitäisi ajella siellä päin, ei minun ollutkaan tarkoitus käydä siellä, silti menin. Äänitin kauriille whatsappissa samalla kun kerroin tuosta tilanteesta, itku oli kurkussa ja puhe sammalsi, toivottavasti kauris ei huomannut mitään, jos huomasi niin sanon vain että olen väsynyt.



Mä jäin katsomaan kadulle sun varjoo katoavaa,
kiskot kirskui julmuuttaan, sä häivyit pimeään.
Sadepisarat, valui pitkin mun poskia,
ei ne haihtuneet pois iholta, ne tekee kipeää.

Mä en nää, mä en missään nää, enää mitään järkeä.
Se riivaa mua, repii sydäntä.

Sä et nää, sä et jälkees nää.
Sitä petoa joka jyllää,
se piinaa, polttaa mun sydäntä, ei koskaan hellitä.

Kylmä kaupunki, kohdellut ei sua hellästi.
Jos voisin olla vahvempi, en tuntis ikävää.

Ne kysyy multa "mitä kuuluu, näytät kalpeelta"
Kun asfaltilla leikin kuollutta, ei ne voi käsittää