Laitoin BC:lle viestiä että saa nähdä pystynkö enää käymään tunneilla, BC kysyi olenko flunssassa vai mikä on, en vastannut, ainakaan suoraan. Jos sanoisin jollekkin tutulle ettei minua enää kiinnosta urheilla, kaikki vaan nauraisi ja sanoisi että hulluhan minä olen, enhän minä meinaa pysyä paikoillani. Se on kuitenkin totuus, olen menettämässä kiinnostuksen kaikkeen tärkeään. Tämä kämppäkin näyttää jo siltä, ettei neitiä kiinnosta mikään muu kun syöminen ja nukkuminen.
Kuukausi sitten molemmat vanhemmat sanoi, että enhän minä syö karkkia, edes synttäreilläni ei syöty karkkia koska minä en syö karkkia. Olen aina halunnut syödä puhtaasti, kroppa on tottunut elämään ilman epäterveellistä ruokaa. Kuitenkin tänään havahduin siihen että viime aikoina olen syönyt pelkkää roskaa. Mulla on jatkuvasti huono olo, maha on kipeä ja päätä jyskyttää. Kroppa ei ole tottunut tähän sokerin määrään, rahaa vaan palaa. Silti mietin ja totesin, ettei minua meinaa enää edes kiinnostaa, minua ei enää kiinnosta miten tässä käy. Annan itseni lihoa entistä enemmän. Mulla ei ole varaa menettää kiinnostusta liikuntaan ja ruokavalioon yhtä aikaa, se on kaikki mitä mulla on, se on kaikki se mikä pitää mut pystyssä. En pysty kertomaan kellekkään kuinka oikeasti voin, tiedän että BC aavistaa jo, ettei minulla ainakaan hyvin mene. En vain pysty puhumaan kellekkään juuri nyt, en siltikään halua olla yksin ja olen siltikin sitä mieltä, että lopetan psykalla käymisen, en vain pysty siihen, en juuri nyt.
Ennen olisin kirjoittamassa jo itsemurhapäivämäärää blogiini vaikka tiesin että blogiani lukee moni tuttu. Haluan pois, mikään ei muuta sitä tosiasiaa. Olen halunnut pois jo liian pitkään, eikö olisi jo minun vuoro lähteä? B:ltä ei ikinä kysytty olisiko se halunnut jäädä, se vietiin pois liian aikaisin. Luulen että B olisi halunnut jäädä, se nautti tästä kaikesta, olisin ollut valmis lähtemään ja B olisi saanut jäädä. Tuntuu kun mulla ei ole enää syytä jäädä, ne kaikki syyt jotka on pitäneet mut pystyssä tuikkii tähtenä taivaalla, enkö voisi jo olla yksi niistä? Miksi minua ei päästetä pois? Miksi muut saa lähteä mutta minä en?
Kuukausi sitten molemmat vanhemmat sanoi, että enhän minä syö karkkia, edes synttäreilläni ei syöty karkkia koska minä en syö karkkia. Olen aina halunnut syödä puhtaasti, kroppa on tottunut elämään ilman epäterveellistä ruokaa. Kuitenkin tänään havahduin siihen että viime aikoina olen syönyt pelkkää roskaa. Mulla on jatkuvasti huono olo, maha on kipeä ja päätä jyskyttää. Kroppa ei ole tottunut tähän sokerin määrään, rahaa vaan palaa. Silti mietin ja totesin, ettei minua meinaa enää edes kiinnostaa, minua ei enää kiinnosta miten tässä käy. Annan itseni lihoa entistä enemmän. Mulla ei ole varaa menettää kiinnostusta liikuntaan ja ruokavalioon yhtä aikaa, se on kaikki mitä mulla on, se on kaikki se mikä pitää mut pystyssä. En pysty kertomaan kellekkään kuinka oikeasti voin, tiedän että BC aavistaa jo, ettei minulla ainakaan hyvin mene. En vain pysty puhumaan kellekkään juuri nyt, en siltikään halua olla yksin ja olen siltikin sitä mieltä, että lopetan psykalla käymisen, en vain pysty siihen, en juuri nyt.
Ennen olisin kirjoittamassa jo itsemurhapäivämäärää blogiini vaikka tiesin että blogiani lukee moni tuttu. Haluan pois, mikään ei muuta sitä tosiasiaa. Olen halunnut pois jo liian pitkään, eikö olisi jo minun vuoro lähteä? B:ltä ei ikinä kysytty olisiko se halunnut jäädä, se vietiin pois liian aikaisin. Luulen että B olisi halunnut jäädä, se nautti tästä kaikesta, olisin ollut valmis lähtemään ja B olisi saanut jäädä. Tuntuu kun mulla ei ole enää syytä jäädä, ne kaikki syyt jotka on pitäneet mut pystyssä tuikkii tähtenä taivaalla, enkö voisi jo olla yksi niistä? Miksi minua ei päästetä pois? Miksi muut saa lähteä mutta minä en?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti