I can fake a smile
I can force a laugh
but I'm only human
and I bleed when I fall down
Tämä päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhtenä hetkenä haluaisin repiä joka ikisen paikan palasiksi, tunnen oloni isoksi, minulla on epämukava tässä kehossa tämän näköisenä, toisena hetkenä olen hetken tyytyväinen itseeni; ehkä olisinkin ihan hyvä näin, vai olenko? Valitettavasti kuitenkin tähän päivään on mahtunut enemmän tuota ensimmäistä. Tänään kuitenkin hymyilin, edes pienen hetken aivan kuten ennenkin, treenatessa tuntui kun olisin löytänyt taas sen ilon miksi olen siellä, silti kaikki on yhtä vuoristorataa ja kaikesta huolimatta olen sisältä yksi rikkinäinen palapeli. Kaikki on vaan niin ristiriitaista.
Spinningissä nilkka meinaa pettää ja polvi on kipeä, silti säädän vain lisää vastusta jo valmiiksi raskaan vastuksen päälle. Mikään ei riitä, milloinkaan ei ole tarpeeksi. Kunpa voisin vain maata sängyssä päivät, läppäri jossain lähistöllä että saisin blogiinkin vähän purettua asioita. Musta tuntuu että mikään ei mene niin kun pitäisi, silti tunnen olevani täysin kunnossa. Päässäni pyörii ajatus että peruuttaisin sen psyka-ajan. Pieni ajatus vain, liian pieni. Löysion eilen hallilta kolme terää, ne olivat aivan liian teräviä ollakseen siinä, suoraa minun ulottuvilla. Pidin niitä kädessäni, kokeilin ihoa vasten, kävi jo mielessä että olisin ottanut yhden mukaan, olisin voinut alkaa kantaa sitä mukanani kaikkialla niinkun aina ennenkin, se on turvana mukana minne ikinä menenkin. Sitten tajusin että ei perkele, en minä niin voi tehdä, en vain voi tehdä, se tuntuisi siltä kun pettäisin itseäni.
I can force a laugh
but I'm only human
and I bleed when I fall down
Tämä päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhtenä hetkenä haluaisin repiä joka ikisen paikan palasiksi, tunnen oloni isoksi, minulla on epämukava tässä kehossa tämän näköisenä, toisena hetkenä olen hetken tyytyväinen itseeni; ehkä olisinkin ihan hyvä näin, vai olenko? Valitettavasti kuitenkin tähän päivään on mahtunut enemmän tuota ensimmäistä. Tänään kuitenkin hymyilin, edes pienen hetken aivan kuten ennenkin, treenatessa tuntui kun olisin löytänyt taas sen ilon miksi olen siellä, silti kaikki on yhtä vuoristorataa ja kaikesta huolimatta olen sisältä yksi rikkinäinen palapeli. Kaikki on vaan niin ristiriitaista.
Spinningissä nilkka meinaa pettää ja polvi on kipeä, silti säädän vain lisää vastusta jo valmiiksi raskaan vastuksen päälle. Mikään ei riitä, milloinkaan ei ole tarpeeksi. Kunpa voisin vain maata sängyssä päivät, läppäri jossain lähistöllä että saisin blogiinkin vähän purettua asioita. Musta tuntuu että mikään ei mene niin kun pitäisi, silti tunnen olevani täysin kunnossa. Päässäni pyörii ajatus että peruuttaisin sen psyka-ajan. Pieni ajatus vain, liian pieni. Löysion eilen hallilta kolme terää, ne olivat aivan liian teräviä ollakseen siinä, suoraa minun ulottuvilla. Pidin niitä kädessäni, kokeilin ihoa vasten, kävi jo mielessä että olisin ottanut yhden mukaan, olisin voinut alkaa kantaa sitä mukanani kaikkialla niinkun aina ennenkin, se on turvana mukana minne ikinä menenkin. Sitten tajusin että ei perkele, en minä niin voi tehdä, en vain voi tehdä, se tuntuisi siltä kun pettäisin itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti