I am finding,
that's not the way I want my story to end
Pari siideriä niin olen jo valmis tappamaan itseni. Eilen kotibileissä tilanne meinasi taas revetä käsistä. Matkalla bussipysäkille ehtiin miettiä kaiken maan ja taivaan väliltä. Halusin vain päästä viiltämään, halusin satuttaa itseäni koska kaikki ahdisti. En tuntenut sieltä bileistä tuskin ketään, kaikki vaan sanoo että siellähän sinä tutustut uusiin ihmisiin, ne kaikki tuntemattomat ihmiset ahdisti, en ole se joka tuntemattomien ihmisten edessä juoksee kaikkien eteen ja huutaa "hei katsokaa minua, olen täällä!", olen se joka on hiljainen ja omissa oloissaan. Onneksi lähdin aikaisin, en olisi kestänyt piättää itseäni yhtään kauempaa. Voin kuitenkin nyt sanoa, etten viiltänyt. En vain halua enää antaa sille tunteelle periksi.
Vielä eilisenkin jälkeen olen sitä mieltä etten tarvitse psykologia enkä muutakaan apua, olen täysin kunnossa omasta mielestäni. Muut yrittävät sanoa ettei tämä ole normaalia, tarvitsen apua, ainakin eilisen perusteella. Olen näiden parin päivän aikana yrittänyt miettiä mikä on muuttunut mikä muistuttaisi entistä ja voin myöntää, että varsinkin tämän viikon aikana muutoksia on tullut niin paljon. Maanantain jälkeen ei olisi varmaan ollut yhtäkään hetkeä, milloin olisin ollut normaali oma itseni, jonnekkin se vain hävisi.
that's not the way I want my story to end
Pari siideriä niin olen jo valmis tappamaan itseni. Eilen kotibileissä tilanne meinasi taas revetä käsistä. Matkalla bussipysäkille ehtiin miettiä kaiken maan ja taivaan väliltä. Halusin vain päästä viiltämään, halusin satuttaa itseäni koska kaikki ahdisti. En tuntenut sieltä bileistä tuskin ketään, kaikki vaan sanoo että siellähän sinä tutustut uusiin ihmisiin, ne kaikki tuntemattomat ihmiset ahdisti, en ole se joka tuntemattomien ihmisten edessä juoksee kaikkien eteen ja huutaa "hei katsokaa minua, olen täällä!", olen se joka on hiljainen ja omissa oloissaan. Onneksi lähdin aikaisin, en olisi kestänyt piättää itseäni yhtään kauempaa. Voin kuitenkin nyt sanoa, etten viiltänyt. En vain halua enää antaa sille tunteelle periksi.
Vielä eilisenkin jälkeen olen sitä mieltä etten tarvitse psykologia enkä muutakaan apua, olen täysin kunnossa omasta mielestäni. Muut yrittävät sanoa ettei tämä ole normaalia, tarvitsen apua, ainakin eilisen perusteella. Olen näiden parin päivän aikana yrittänyt miettiä mikä on muuttunut mikä muistuttaisi entistä ja voin myöntää, että varsinkin tämän viikon aikana muutoksia on tullut niin paljon. Maanantain jälkeen ei olisi varmaan ollut yhtäkään hetkeä, milloin olisin ollut normaali oma itseni, jonnekkin se vain hävisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti