You gotta find that inner strength

I hid my life behind a wall
and let no-one see me fall
I'm still here standing tall - after all
Pari parempaa päivää takana,
vielä nousen, vielä joskus.

Lähtövalmiina

En ole täällä enää kun päivät taas pimenee, en ole täällä enää kun lehdet tippuvat maahan ja kylmä ilma valtaa koko maan. En ole täällä enää kun linnut muuttavat pois, en ole täällä enää kun kaikki maan päällä kuolee kylmyyteen. Olen kaukana poissa kun ensilumi tulee, olen kaukana täältä kun tiet jäätyvät, olen valmis lähtemään.

Mulla ei sanat enää riitä, mun hymy ei hävivä koskaan.

Miten voit jaksaa, miten voi nauraa vieläkin

kuiskasit sanoja, aikasi loppuu ennen talvea

olet tehnyt lähtöä, olet saanut nähtyä

pääset sateelta suojaan

Uncover

Sain tiistaina ajokortin. Jipii. En voi uskoa että siitä on viikko kun olen viimeksi kirjoittanut. Niin paljon asioita on tapahtunut, aivan liikaa yhdelle viikolle. Kuitenkin, lopetin psykalla käymisen, sanoin että luulen pärjääväni omillani, olen aina tehnyt niin ja niin teen tästä eteenpäin. Tuli vastaan ihan mitä vain, pärjään omillani aina. Silti tämä viikko on sisältänyt aivan liikaa vuoristorataa. Hetken kaikki on hyvin, elämä hymyilee hetken ja minä myös. Sen pienen hetken jälkeen olen taas täysin hajalla, sen pienen hymyn jälkeen olen täysin rikki, silmistä huomaa etten ole onnellinen, hymyilen silti ettei kukaan huomaisi.

End of me

Laitoin BC:lle viestiä että saa nähdä pystynkö enää käymään tunneilla, BC kysyi olenko flunssassa vai mikä on, en vastannut, ainakaan suoraan. Jos sanoisin jollekkin tutulle ettei minua enää kiinnosta urheilla, kaikki vaan nauraisi ja sanoisi että hulluhan minä olen, enhän minä meinaa pysyä paikoillani. Se on kuitenkin totuus, olen menettämässä kiinnostuksen kaikkeen tärkeään. Tämä kämppäkin näyttää jo siltä, ettei neitiä kiinnosta mikään muu kun syöminen ja nukkuminen.
Kuukausi sitten molemmat vanhemmat sanoi, että enhän minä syö karkkia, edes synttäreilläni ei syöty karkkia koska minä en syö karkkia. Olen aina halunnut syödä puhtaasti, kroppa on tottunut elämään ilman epäterveellistä ruokaa. Kuitenkin tänään havahduin siihen että viime aikoina olen syönyt pelkkää roskaa. Mulla on jatkuvasti huono olo, maha on kipeä ja päätä jyskyttää. Kroppa ei ole tottunut tähän sokerin määrään, rahaa vaan palaa. Silti mietin ja totesin, ettei minua meinaa enää edes kiinnostaa, minua ei enää kiinnosta miten tässä käy. Annan itseni lihoa entistä enemmän. Mulla ei ole varaa menettää kiinnostusta liikuntaan ja ruokavalioon yhtä aikaa, se on kaikki mitä mulla on, se on kaikki se mikä pitää mut pystyssä. En pysty kertomaan kellekkään kuinka oikeasti voin, tiedän että BC aavistaa jo, ettei minulla ainakaan hyvin mene. En vain pysty puhumaan kellekkään juuri nyt, en siltikään halua olla yksin ja olen siltikin sitä mieltä, että lopetan psykalla käymisen, en vain pysty siihen, en juuri nyt.


Ennen olisin kirjoittamassa jo itsemurhapäivämäärää blogiini vaikka tiesin että blogiani lukee moni tuttu. Haluan pois, mikään ei muuta sitä tosiasiaa. Olen halunnut pois jo liian pitkään, eikö olisi jo minun vuoro lähteä? B:ltä ei ikinä kysytty olisiko se halunnut jäädä, se vietiin pois liian aikaisin. Luulen että B olisi halunnut jäädä, se nautti tästä kaikesta, olisin ollut valmis lähtemään ja B olisi saanut jäädä. Tuntuu kun mulla ei ole enää syytä jäädä, ne kaikki syyt jotka on pitäneet mut pystyssä tuikkii tähtenä taivaalla, enkö voisi jo olla yksi niistä? Miksi minua ei päästetä pois? Miksi muut saa lähteä mutta minä en?

Nobody sees, nobody knows

Huono ihminen. Minä olen. Eilen kun olin katsomassa vanhojen tansseja näin mielessäni parini ilmeen kun ilmoitin hänelle syksyllä etten tanssikkaan vanhoja. Pyöri mielessä myös kaikkien muidenkin ilmeet, kaikki ne kysymykset ja minun kootut selitykset. Katsoin kun parini tanssi ja mietin, että olisin nyt tuossa. Miltähän minä näyttäisin? Millainen mekko minulla olisi? Olisinko onnellinen?
BC:n eilisistä viesteistä oikein huokui läpi se, että olen huono ja ilkeä ihminen. Jossain sisimmässäni tiedän että ei se niin ajattele mutta silti, ainahan voi muuttaa mielipidettään. Kaiken päälle yötöiden jälkeen serkkuni haukkuu minut. Anteeksi, eihän se ollut kun ensimmäinen työpäiväni, luulin ettei minun tarvitsisi vielä osata ja tietää kaikkea, luulin että oma parhaani kelpaa. Olin väärässä, taas.


7h työpäivän jälkeen nukuin neljä tuntia, heräsin ja lähtin BC:n spinuun. En ole ikinä sanonut näin varsinkaan BC:n tunneista, se nainen on uskomaton mutta sanon tämän nyt silti, minun ei olisi pitänyt. Pyöräilyn jälkeen join gainomaxin, kävin suihkussa ja yritin saada unta. Itkin tunnin miettien tätä päivää ja eilistä, sitten nukahdin. BC laittoi illalla viestiä Facebookiin, kysyi onko minulla paha olo, olin kuulemma näyttänyt siltä tänään. Juuri nyt kun en haluaisi puhua koko ihmiselle, miksi en vain osaa pysyä hiljaa.

Blind

Sä oot se jonka löydän aina uudelleen,
taas tässä oon ja valmis uuteen kierrokseen..

Kävin tänään hieronnassa. "Unohit kertoo mulle viimeksi jotain, mitä se oli? Kerro mulle.." "Sää olet niin pieni, sussa ei ole yhtään mitään ylimäärästä, se on lihasta.." "Sää olet niin ihana ihminen, se ei ole sun vikas" En vain saanut suutani auki, lopuksi BC sanoi ettei mun ole pakko kertoa jonka tietysti jo tiesin, ikinä ei ole pakko jos ei halua. Silti huokaisin, vaikkakin olisin halunnut kertoa mitä minulla oli mielessä ja on ollut jo kauan. Hieronnan jälkeen kerroin BC:lle että olen aina ollut itsetuhoinen, ihan aina. Kerroin kun ala-asteen alussa raavin aina käteni verille kun minua kiusattiin tai satutettiin. Niin pieni ja viaton mutta silti niin itsetuhoinen.


Huomaan merkkejä mistä tiedän ettei kaikki mee niin kun pitäisi, silti yritän uskotella itelleni että voin hyvin, kaikki on kunnossa. Kuten tänään sanoin BC:lle etten edes itse huomaa, kuinka vakavaa tämä kaikki oikeasti on, se ei ole normaalia että ihminen satuttaa itseään, minulle se on, täysin normaalia. Ei tee mieli syödä, otan itseäni kyynärpäistä kiinni kun tekee mieli viiltää, otan veitsen käteen ja painan pienesti ihoa vasten, ei en minä viillä, en minä harrasta tämmöistä. Teen niin pieniä viiltoja että tunnen vain sen kivun mutta kukaan ei näe niitä, se ei ole viiltämistä, se on täysin normaalia.

They say that a hero can save us

16 Toukokuuta 2012
Valehtelija, kusipää ja paskiainen. Siitä kaikesta mut on tehty. Olen valmis vaihtamaan mätisäkkini hienoon timmiin kroppaan, olen valmis astumaan siihen helvettiin joka on kuiskinut korvaani valheita jo kauan, olen valmis laihduttamaan vaikka viimeiseen elinpäivään, olen valmis taisteluun.

17 Toukokuuta 2012
Tällainen olen ainiaan, yksi eksyneistä.
Eräs ilman nimeä, ilman rehellistä sydäntä kompassina

20 Toukokuuta 2012
Pystyn tuskin hengittämään, tuskin pysyn edes hengissä. Voin nähdä kuoleman, suoraan edessäni. Tämä on hävitty peli demoneille, tämä on hitaiden tanssimista kuoleman kanssa. Olen nyt tässä mutta kun suljet silmäsi helvetti ottaa vallan maailmassani, en ole enää läsnä ja kohta hautajaiskellot soivat, olen enkeli muiden joukossa luovuttajan titteli kaulassa.

15 Syyskuuta 2012
Pian aukeaa sali, en malta odottaa, saan viimein kiduttaa taas itseäni, olen ansainnut sen, itseppähän olen syönyt itseni tähän kuntoon. Läski mikä läski. Tavoite edelleen -10kg ja heti kun sali aukeaa niin kalorit tulee olemaan sen 600-1000kcal ja joka päivä liikuntaa, joko salilla, nyrkkeilyä tai juoksemista. Nyt kukaan ei enää estä minua.



Taas vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Niitä on joskus mukava katsella, välillä myöskin mietin mitä tarkoitan sanalla "mukava". Niin hassulta kun se tuntuukin, syyskuussa 2012 kirjoitin salin aukeamisesta, pitää kuitenkin tähän väliin sanoa että pitkiin aikoihin tuosta salitreenaaminen ei ollut normaalia, se heitti yli ja paljon mutta kuitenkin, tuon salin ansioista tutustuin BC:hen jonka avulla olen saanut elämäni vähän paremmille raiteille. Tuolloin halusin vain tappaa itseni liikuntaan ja niinhän minä teinkin.
Kaikesta huolimatta, tänään oli ensimmäinen psykakäynti. Niin moni on sanonut olevansa ylpeä minusta tai ainakin iloinen puolestani, tuntui kuitenkin oudolta puhua jollekkin, selittää asioita elämästäni. Lähinnä pohdittiin mitä tapahtui neljä vuotta sitten kun sama psykologi yritti ottaa minuun yhteyttä ja yritin vain selittää, että olen kunnossa. Oli kamalaa miettiä mitä olin neljä vuotta sitten. Olin arpia täynnä oleva yläasteelainen nuori tyttö joka halusi hypätä lähimmältä sillalta alas, mieluiten moottoritielle niin tulee varma kuolema. Painoin ainakin 15 kiloa vähemmän kuin nyt, en kestänyt itseäni ja viilsin jo siitä kun ajattelin ruokaa. Voitte siis vain kuvitella kuinka paljon arpia kehostani löytyi, niitä oli joka puolella.
Mun pitäisi tehdä psykalle aikajana elämästäni, että se oppisi tuntemaan mua vähän enemmän. Kuitenkin luulen ettei sitä mun aikajanaa kestä kukaan muu nähdä kun minä. Tuntuu jo ahdistavalta etukäteen ajatus siitä, että joutuisin katsomaan kaikki nuo vuodet läpi suurennuslasilla ja miettiä mitä hyvää ja mitä huonoa tapahtui. Kaikki oli huonosti, koko elämä oli yhtä helvettiä.

Beautiful pain

I can fake a smile
I can force a laugh
but I'm only human
and I bleed when I fall down

Tämä päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhtenä hetkenä haluaisin repiä joka ikisen paikan palasiksi, tunnen oloni isoksi, minulla on epämukava tässä kehossa tämän näköisenä, toisena hetkenä olen hetken tyytyväinen itseeni; ehkä olisinkin ihan hyvä näin, vai olenko? Valitettavasti kuitenkin tähän päivään on mahtunut enemmän tuota ensimmäistä. Tänään kuitenkin hymyilin, edes pienen hetken aivan kuten ennenkin, treenatessa tuntui kun olisin löytänyt taas sen ilon miksi olen siellä, silti kaikki on yhtä vuoristorataa ja kaikesta huolimatta olen sisältä yksi rikkinäinen palapeli. Kaikki on vaan niin ristiriitaista.


Spinningissä nilkka meinaa pettää ja polvi on kipeä, silti säädän vain lisää vastusta jo valmiiksi raskaan vastuksen päälle. Mikään ei riitä, milloinkaan ei ole tarpeeksi. Kunpa voisin vain maata sängyssä päivät, läppäri jossain lähistöllä että saisin blogiinkin vähän purettua asioita. Musta tuntuu että mikään ei mene niin kun pitäisi, silti tunnen olevani täysin kunnossa. Päässäni pyörii ajatus että peruuttaisin sen psyka-ajan. Pieni ajatus vain, liian pieni. Löysion eilen hallilta kolme terää, ne olivat aivan liian teräviä ollakseen siinä, suoraa minun ulottuvilla. Pidin niitä kädessäni, kokeilin ihoa vasten, kävi jo mielessä että olisin ottanut yhden mukaan, olisin voinut alkaa kantaa sitä mukanani kaikkialla niinkun aina ennenkin, se on turvana mukana minne ikinä menenkin. Sitten tajusin että ei perkele, en minä niin voi tehdä, en vain voi tehdä, se tuntuisi siltä kun pettäisin itseäni.

Coming down

I am finding,
that's not the way I want my story to end

Pari siideriä niin olen jo valmis tappamaan itseni. Eilen kotibileissä tilanne meinasi taas revetä käsistä. Matkalla bussipysäkille ehtiin miettiä kaiken maan ja taivaan väliltä. Halusin vain päästä viiltämään, halusin satuttaa itseäni koska kaikki ahdisti. En tuntenut sieltä bileistä tuskin ketään, kaikki vaan sanoo että siellähän sinä tutustut uusiin ihmisiin, ne kaikki tuntemattomat ihmiset ahdisti, en ole se joka tuntemattomien ihmisten edessä juoksee kaikkien eteen ja huutaa "hei katsokaa minua, olen täällä!", olen se joka on hiljainen ja omissa oloissaan. Onneksi lähdin aikaisin, en olisi kestänyt piättää itseäni yhtään kauempaa. Voin kuitenkin nyt sanoa, etten viiltänyt. En vain halua enää antaa sille tunteelle periksi.


Vielä eilisenkin jälkeen olen sitä mieltä etten tarvitse psykologia enkä muutakaan apua, olen täysin kunnossa omasta mielestäni. Muut yrittävät sanoa ettei tämä ole normaalia, tarvitsen apua, ainakin eilisen perusteella. Olen näiden parin päivän aikana yrittänyt miettiä mikä on muuttunut mikä muistuttaisi entistä ja voin myöntää, että varsinkin tämän viikon aikana muutoksia on tullut niin paljon. Maanantain jälkeen ei olisi varmaan ollut yhtäkään hetkeä, milloin olisin ollut normaali oma itseni, jonnekkin se vain hävisi.