Puhu äänellä jonka kuulen

Vihaan itseäni,
vihaan mun heikkoutta, vihaan aivan kaikkea.
Vihaan tätä yksinäisyyttä, vihaan sitä tunnetta ettei mulla ole ketään.
Vihaan sitä minkä näköinen olen,
vihaan sitä kun en osaa puhua, en kellekkään.
Vihaan mun ajatuksia ja sitä etten saa viiltää jos haluan.
Vihaan niin paljon tätä kaikkea, tätä koko mun elämää.

Todellisuudessa mä olen ihan helvetin yksinäinen,
välillä pelkään aivan helvetisti koska tuntuu että mun ainoa kaveri löytyy mun laatikosta eikä sekään tee muuta kuin satuta mua.

Haluaisin että edes joku saisi tietää etten ole kondiksessa mutta koska ei, en pysty avaamaan suutani.

Olen viallinen,
pelkkä häiriö, aina ollut.
Vihaan liikaa, itseäni.

Itken yksin, eikä kukaan kuule.
Kaksi päivää päivystyksessä sai mut aivan loppuun,
tuntuu etten saa elämästä enää kiinni.

En ansaitse tätä, en ansaitse ketään kuka on mun ympärillä,
ansaitsen paskan yksinäisyyden, sen helvetin.

Mulla on vain yksi toive; mä haluan pois.

Under

Kaikki tavarat on ihan missä sattuu, mua ahdistaa tää kaaos vaikka ainahan tämä tällaista on. Tuntuu ettei tästä voi tehdä kotia vaikka haluan yrittää. Ehkä totun tähän ennen kun joudun uudestaan muuttamaan...jonnekkin. Tunteet on menneet tänään yhtä vuoristorataa, en oikein aina itsekkään tiedä missä mennään milloinkin koska olen aivan sekaisin. Tänään kuitenkin olen taas ollut astetta varmempi siitä että mulla on maailman ihanin ihminen rinnalla vaikkei aina siltä tunnu niin olen yrittänyt pitää sen mielessäni. Koska se on tällä hetkellä se ainoa jonka vieressä haluan seistä.


Olen päättänyt ottaa itseäni niskasta, haluan olla samanlaisessa kunnossa vielä joku päivä kun vuosi sitten kun mun elämä ei ollut muuta kuin liikuntaa ja raejuustoa. Haluan taas saada kiinni siitä mitä treeni tuo tullessaan, kesti jalka sitä tai ei enkä usko että kestää. Pää ei kuitenkaan enää kestä tätä makaamista, haluan ryhdistäytyä ja saada edes vähän elämästä kiinni, en halua lihoa enää yhtäkään kiloa.

This world is mad

The demons are back and are stronger than ever,
they are looking for a fight, looking to win.
And this time i might let them.

Toissapäivänä viilsin. Tänään laitoin hameen päälleni ensimmäisen kerran sitten ala-asteen. En käy enää töissä. Mietin ammattiauttajaa uudelleen ensimmäisen kerran sitten viime kevään ja tällä hetkellä masentaa aivan vitusti. Vähän väliä annan Tonille sellaisen käsityksen että haluaisin erota vaikka en halua todellakaan. Tällä hetkellä olen ehkä paskin ihminen mitä maa päällään kantaa ja mietin kuinka paljon kaikki muuttuu yhdessä hetkessä.


En tiedä mitä pitäisi sanoa. Päässä pyörii vain yksi ajatus; paska minä. Istun yksin, hiljaa ja kuuntelen Marilyn Mansonia. Palelen mutten siltikään jaksa tehdä paskaakaan asian eteen. Muutto siirtyi maanantaiksi. Vihaan itseäni aivan liikaa, olen liian pettynyt itseeni tällä hetkellä. Tänään on kuultu kuinka ei saisi olla itselleen liian ankara eikä asettaa liian kovia tavotteita. Silti satutan itseäni kun en onnistu. Se on minun tapa rangaista itseäni että olen ollut huono. Siitä täytyy kärsiä. Minä ansaitsen kärsiä. Silti haluaisin elää niinkun muutkin, elää elämää rennosti ilman paineita ja halua viiltää joka ikinen kohta ihosta riekaleiksi.

Anteeksi

Sä et sitä huomaa,
et kai tahdokaan.

Koulu alkoi. Ehkä olen hieman innoissani. Ehkä. Vielä. En vain jaksaisi pukea ylleni sitä tekohymyä. Kuukauden päästä kirjotukset, en jaksa stressata, yritän nyt ensimmäiseksi päästä sinne asti. Pikainen muutto on torstaina tai perjantaina, luulen että perjantaina. Olen vain pakkaillut sokeana, mitä enemmän pakkaan niin sitä enemmän mulla pyörii vuoden takaiset muistot mielessä, ne muistot kun muutin tänne. Nyt myös alan ymmärtämään miksi rakastan omaa huonettani aivan liikaa, muuten tämä kämppä on syvältä perseestä että ehkä ihan hyvä että pääsen pois. Hyvällä tuurilla maaliskuussa on taas uus muutto, voi kun olisin jo siellä..

Välillä tuntuu turhauttavalta edes yrittää selvitä yhdestä päivästä kun en näe tulevaisuuttani missään. Tuntuu kun rämpisin yksin suossa ja lopulta hukun sinne. Tuntuu kun en pääsisi yhtään eteenpäin. Vieläkin taistelen vastaan tätä kaikkea yksin. Ainoa mitä olen saavuttanut näiden kolmen vuoden aikana; olen saanut mun painon nousemaan oksettaviin lukemiin. Mihin katosi se enkelin keho joka tuntui paljon raskaammalta kuin tämä nykyinen. 20 vitun kiloa.


Välillä mietin, mietin liiankin usein olinko ennen onnellisempi, kun syömishäiriö määräsi elämäni jokaisen liikkeen ja pienet vihreät miehet hyppivät edessäni, se jokapäiväinen sirkus. Oliko se edes hauska. Silloin mua ainakin pelotti ja ihan vitusti.

Silloin pelkäsin niitä vihreitä pikkumiehiä, kuolemaa, pelkäsin anoreksiaa ja sitä etten voinut hallita omaa elämääni, katsoin vain elämääni sivusta kun joku muu eli sitä ja vei tieni suoraan helvettiin. Pelkäsin siis koko elämääni lyhyesti sanottuna. Nykyään suurin pelkoni on romahtaminen niin alas että terä on ainoa keino paeta, pelkään omaa tulevaisuuttani ja sitä etten näe itseäni missään. Pelkään sitä että jään ihan yksin, siihen ei enää paljoa tarvita. Kysymykseen oliko ennen kaikki paremmin en ikinä tule saamaan vastausta koska en ikinä tule olemaan tyytyväinen itseeni. Olen paska kaikessa, silti aina vain yritän..

Piti vielä tänään pakata, ehkä menen nukkumaan etten tee mitään mitä kadun huomenna..

Silti rakastan sua enemmän kuin ennen.