I know I'm far from perfect

Pystyn hetken jo hengittää, pystyn olemaan jo tässä. Kävin hieronnassa ja juteltiin BC:n kanssa mm. syömishäiriöstäni ja vääristyneestä kehonkuvasta. BC kyseli ja minä vastasin. Tuntui oudolta puhua jollekkin näistä asioista ääneen ja varsinkin silloin kun BC kysyi, tiedänkö syytä miksi lopetin syömisen, miksi halusin laihtua, mikä minussa oli vikana, en pystynyt sanomaan kaikkea ääneen, vastasin vain että tiesin ja tiedän edelleen. Sitä asiaa olen ehkä miettinyt kaikista eniten, mikä minussa oikeasti oli vikana, miksi en ole kelvannut itselleni ja miksi en kelpaa vieläkään tällaisena kun olen. Vaikka kuitenkin jollain tapaa tiedostan, että minussa ei ole mitään vikaa...mutta silti.

“Cause when you've given up
 when no matter what you do 
 it's never good enough 


“Mä näen tyhjän taistelukentän
 oon ihan yksin sodassa siellä 
 pahimman vastustajani tiedän 
 minusta itsestäni sen löydän 
 kun tapahtuu on helpompi hengittää 

Minun täytyy käydä enää neljä kertaa teoriassa, täytyy istua vielä kahdeksalla tunnilla, olen vain siirtänyt niitä eteenäin ja eteenpäin. Ne on ainoat tunnit jotka on keskiviikkoisin ja aina samaan aikaan haluan treenaamaan, haluan vain treenata vaikka tiedänkin, ettei se maailmaa kaada jos kävisin istumassa nuo teoriat loppuun, saisinpahan ainakin autokortin nopeammin. Huomenna on joulukuun ensimmäinen päivä, lumi on maassa, tasan kolme viikkoa niin loma alkaa, 24 päivää jouluun ja 51 minun synttäreihin. Kolme viikkoa mene nopeasti, ole kiltti.

Elastic heart

Liikaa kokeita uusinnassa, aivan liikaa kaikkea. Lukio kolmeen ja puoleen vuoteen. Tunnen itseni huonoksi, tunnen itseni laiskaksi. Silti tässä tilanteessa en näe muuta vaihtoehtoa, kolme ja puoli vuotta tarkoittaa vain pakollisia tässä jaksossa, joka taas tarkoittaa sitä että saan ruksata muutaman tunnin yli lukujärjestyksestä.

“If today was your last day
 and tomorrow was too late 
 could you say goodbye to yesterday? 
 would you live each moment like your last? 
 leave old pictures in the past 

Välillä mun tekis mieli vain sulkea silmät. Olla hetken poissa tästä maailmasta, olla hetki yksin. Yritän koulun ulkopuolella unohtaa sen kaiken edes hetkeksi, silti kaikki vaan pukkaa mieleen joka suunnasta. Haluaisin aloittaa kaiken alusta, tehdä asiat paremmin. Odotan lomaa liian paljon, silti haluaisin joulun olevan ylitse, haluaisin hypätä pari kuukautta eteenpäin..

Fear of the dark

“Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
 ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa  
 yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun 
 ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu  

 hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan  
 hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät  
 hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa  

"En mää tällä viikolla ehdi.."
"Ehkä ensi viikolla.."
"En mää tiedä.."

Ehkä minäkin vain luovutan, en minä ketään edes olisi halunnut nähdä....
Kaikista säälittävintä tästä tekee sen, että tajusin juuri etten ole koko viikkona nähnyt ketään vapaa-ajalla...

You only give what was lost

Kuinka helppoa olisi palata siihen samaan vanhaan kuvioon. Keskiviikkona lähdin kesken päivän koulusta, linnottauduin huoneeseeni ja piilouduin peiton alle. Mietin kuinka helppoa se olisi, olla vain syömättä ja nukkua ettei tee mieli edes syödä, ettei olisi edes nälkä. Sillä hetkellä mikään ei tuntunut enää miltään, huusin vain että haluan pois. Tunsin hetken sen saman tunteen missä elin monta vuotta, sen pienen hetken sain olla se vanha minä.
“I still think of you
 and all the shit you put me through  
 and I know you were wrong  

Päivät vierii ja minä vierin niiden mukana. Huomenna on taas jo perjantai vaikka vastaha tämäkin viikko alkoi? Nykyään musta vaan tuntuu että aika lipsuu ohitse enkä itse ehdi tehdä mitään. Välillä tuntuu tosi turhauttavalta kun siitä on kaksi vuotta kun päätin parantua, kun päätin haluta elää, siitä on kaksi vuotta kun nostin sodan itseäni vastaan. Siltikään en vain osaa, se että ennen yksi rusinakin oli liikaa niin yhtäkkiä pitäisi syödä kokonainen lautasellinen ja voida sen jälkeen suht normaalisti on kammottavaa. Tiedän tarvitsevani ruokaa koska liikuntamäärä on ihan maksimissaan mitä tämä kroppa kestää (..ja siltikään se ei meinaa kestää), olenkin monesti miettinyt että ilman tätä liikuntamäärää en söisi mitään, syön siksi että jaksan liikkua edes jotenkin. Haluan muutoksen, todella sen haluan ja aion tehdä kaikkeni sen eteen että joskus eläisin vielä normaalisti, edes joskus...kaukaisuudessa.
“Dark clouds follow you around
 your own worst enemy  
 you only picked me up to bring me down 

Mun koti ei oo täällä

Jos mun treenivihossa olisi tilaa, kirjottaisin sinne isoilla kirjaimilla että olen ylpeä itsestäni. Se ei suoranaisesti johtu siitä, että olisin ylpeä itsestäni tämän päivän treenin perusteella vaan myös siitä että olen viimeisen viikon aikana tehnyt paljon asioita joista olen ylpeä, yksi näistä asioista on eilinen englannin esitelmä. Esitelmät yleensäkkin aiheuttaa minulle paniikkikohtausta ja alan voimaan todella huonosti, varsinkin vielä kun kyseessä on vieras kieli niin se ei auta asiaa yhtään. Meillä oli aikaa suunnitella pieni esitelmä 5-10 minuuttia jonka jälkeen se olisi esitettävä.
Kävelin luokan eteen, mun sydän hakkasi ja sain jotenkin pidettyä kaikki tunteet kurissa, mulla teki mieli juosta ulos luokasta, mun jalat ei meinanneet enää kantaa, pidin esitelmäni ja lopussa katsoin kaikkia ja mietin, ettei kukaan nauranut, kaikki oli aivan hiljaa ja takarivissä ei supistu mitään, luokka taputti ja kävelin takaisin paikalleni. Minä tein sen, pidin sen perhanan esitelmän enkä antanut tunteiden viedä, otin ohjat käsiin. Selventääkseni vielä hieman, että viimeisimmästä englannin esitelmästä jonka tein koko luokalle niin siitä on kulunut aikaa 3½ vuotta.
Kaikesta huolimatta musta tuntuu, että vedän aika puoliteholla menemään. Sunnuntaina itkin ja hoin itselleni etten ole tarpeeksi vahva tähän maailmaan. Toistin itselleni monen monta kertaa, ettei mun koti ole täällä ja pikku hiljaa aloin itsekkin uskomaan siihen, se ei ole todellakaan täällä. Musta ei vaan tunnu siltä että tulisin pärjäämään. Välillä maailman yksinkertaisimmat asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä, tuntuu siltä kun joku olisi laittanut mun hartoille monta sataa kiloa ja mun pitäisi kannatella sitä päivästä toiseen, silti samaan aikaan mun pitäisi hymyillä ja esittää iloista vaikkakin samaan aikaan mulla tekisi mieli itkeä, kaatua sänkyyn ja jäädä sinne. Ehkä en vain ole tarpeeksi vahva tähän...

I'm actually weirder than you think

Maanantaina sain taas nauraa vatsalihakset kipeäksi, kävin myöskin treenaamassa vaikka jalat olivatkin kipeät. Eilen join liian monta kuppia teetä ettei nälkä yllättänyt missään vaiheessa, menin liian aikaisin nukkumaan ja tänään heräsin ennen herätystä. Saan vielä hetken löhöillä eikä minulla ole kiirettä mihinkään.

“I don't know the first time I felt unbeautiful
   the day I chose not to eat
   what I do know is how I've changed my life forever

Mun olisi pitänyt käydä kaupassa ennen koulua ostamassa jotain välipalaa ettei tarvi olla nälkäisenä, ensimmäisenä mikä tuli mieleen että enhän minä välipalaa tarvitsekkaan, voin juoda teetä ettei nälkä yllätä...kuulostaako tutulta? Kyllä kuulostaa. Ainoa asia millä voin selittää teen juomisen on se, että rakastan sitä yli kaiken tai että minulla on kylmä. Vaikka todellisuudessa mun päässä vain pyörii aivan toiset asiat; vähemmän kaloreita, enhän minä ruokaa tarvitse. Vanhat ajatukset jotka ponnistavat aina pinnalle kun mahdollista, vanhat jutut jotka yrittävät tappaa mun mieleni lopullisesti.

“I'm friends with the monster that's under my bed
   get along with the voices inside of my head
   you're trying to save me, stop holding your breath
   and you think I'm crazy

Olen pyöritellyt mielessäni asiaa että joku tekisi minulle ruoka-ja treeniohjelman. Välillä mietin että enhän minä sitäkään tarvitse, osaan syödä ja treenata salilla oikeilla tekniikoilla, tiedän millä liikkeillä saa tuntumaa minnekkin. Silti kuitenkin tiedän tarvitsevani sitä ja ajattelinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja pohtia asiaa enemmän. Äiti ehdotti minulle jotakin hänen tuttavaansa, minä tosin ensimmäisenä mietin BC:tä ja ajattelinkin ehkä tänään kysyä asiaa häneltä. Haluan jonkun jonka kanssa tiedän tulevani toimeen enkä ole maailman sosiaalisin tai rohkein ihminen kun kyse on tuntemattomista. BC:n kohdalla tiedän myös sen, että saan sanotuksi ääneen kokonaisen lauseen.

New beginning

Halusin jälleen aloittaa alusta. Tämä kaikki alkoi ahdistaa ja pistin koko blogin uusiksi. Nyt on turvallisempi olo, nyt voin taas kirjotella ilman huolta siitä, että joku tunnistaa. En halua että kukaan tietää kuinka hukassa oikeasti olen, en enää halua että kukaan lukee mitä oikeasti ajattelen tai kuka edes oikeasti olen.

Huomaamattani pikku hiljaa olen poistanut eri nettisivuilta käyttäjiäni, ensin lähti facebook, sitten yksi kerrallaan kaikki muutkin. Huomaamattani olen vähentänyt yhteydenpitoa ihmisiin, en tiedä mikä minussa on. Haluanko sitten olla vain yksin? Ehkä en, tai en tiedä. Mähän olen yksin. Yritän uskotella itselleni etten ole yksin, aina on joku joka välittää mutta silti tuntuu pahalta, se tuntuu niin helvetin pahalta myöntää että mä olen yksin tässä kaikessa. Istun yksin pimeässä huoneessa, musiikki soi liian kovalla mutta minua ei kiinnosta, en halua kuulla ketään, en edes itseäni, hukutan itseni lyriikoihin.

En enää odota niin innolla treenejä, en halua (enkä saakkaan..) mennä salille. Olen niin väsynyt siihen että koko ajan joku paikka on paskana. Ensin kädet, sitten selkä ja nyt jalat. Muut sanoo vain, että urheilija ei tervettä päivää nää ja vastaan vain, etten ole urheilija. Koska en ole urheilija, en pidä itseäni urheilijana, olisin parempi ihminen jos olisin urheilija. Olisin niin paljon parempi. Ennen menin reenaamaan vaikka kiellettiin, menin aamulla ja menin illalla. En vain yksinkertaisesti pysynyt kotona, halusin vain olla salilla enkä välittänyt koulusta. Ei, ei mun into ole loppunut enkä ole ylikunnossa. Liikunta on mun elämäni tärkein asia (..aika nolifeä eikö vain?) Haluan vain olla erossa ihmisistä, mua ahdistaa olla siellä ihmisjoukon seassa. Salilla ja jumpissa mua ahdistaa vaan ne ihmiset eikä se itse treeni.

Mä olen miettinyt että pitäisin yhden viikon että olisin menemättä salille, vältän yhden viikon sitä ihmisjoukkoa, niitä katseita ja sitä kaikkea. Siellä mun täytyy levittää aina tekohymy naamalle vaikkei huvittaisikaan hymyillä. Silti aina menen sinne, samaan aikaan viikosta toiseen. Mun jalat vain kävelee sinne koska haluan treenata...mutten siltikään halua.