Sinilintu

Katselen sua, sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me
Ostetaan joululahjat jollekin toiselle
Sä et kuulu enää mulle
Kun lähdet, en perääsi enää kävele
Koska me ei olla enää me
Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle
Ei haavat niitä repimällä parane
Joten käänny ja kävele
Koska me ei olla enää me

Mulla on ikävä mun parasta ystävää, ikävä sitä ihmistä joka silti romutti mun elämän melkein kahdeksi vuodeksi. En enää anna sen romuttaa mun elämää yhtään enempää, en enää halua uhrata tuolle ihmiselle yhtäkään ajatusta, en enää välttämättä halua että se edes ottaa minuun yhteyttä enkä minä tule enää ottamaan siihen minkäänlaista yhteyttä. Silti mun on vaan niin kova ikävä sitä vaikka tiedän, ettei se ihminen tunne minua enää lainkaan enkä minä sitä. Kaksi tappavaa vuotta on tehnyt meistä kaksi eri ihmistä, meistä on tullut ihmisiä jotka ei tule toistensa kanssa enää toimeen enkä vieläkään tajua, kuinka se on mahdollista. Kaksi vuotta sitten tuo sama ihminen oli minun sisko.

Miss you paradise

Pientä hiljaiseloa..vain minä ja minun ajatukset kahden. Koulu menee päin persettä, en ole jostain syystä jaksanut yhtään panostaa tähän jaksoon ja se näkyy nyt koeviikossa. Kaikesta huolimatta, mulla on takana ihana viikonloppu vaikka olinkin räjähtää perjantaina kun BC sanoi, että mun tulehdus kädestä on siirtynyt alaselkään, lauantain ja sunnuntain välinen yö meni itkien kun en saanut unta, kipu oli vaan niin kova. Kohta pitäisi laittaa BC:lle viestiä, saanko tänään tulla treenaamaan, vaikka tiedän että vastaus on ei ja BC tietää että tulen siitä huolimatta.
Musta taas lähinnä tuntuu ettei mun sisällä ole mitään. Odotan vain joka päivä että pääsen treenaamaan, haluan vain treenata, treenata ja treenata vielä vähän lisää, millään muulla ei ole väliä kunhan pääsen treenaamaan. Onhan tässä maailmassa muitakin tärkeitä asioita mutta minä vain elän urheilulle ja onhan se tullut huomattua viimeisen kuukauden aikana, että ei edes BC saa pidettyä mua kotona vaikka en pystynytkään oikealla kädellä tekemään yhtään mitään.

For the first time life is gonna turn around

Eilen vielä tuntui kun sydän irtoaisi rinnasta, vaivuin vain syvemmälle ja syvemmälle. Jokin puhui minulle kuolemasta, ei se en ollut minä.

Nyt riittää sotkus nää ja sun itsekäs pieni pää

Kai pitäis jotain puhuu tai kirjoittaa
polttaa loppuun jo hiiltynyt maa
ehkä jotain vois muuttaa
mut mitään en henkiin saa.

Vois melkein luulla, et jatkan vain elämää
kuin mikään ei tuntuis, oisin kylmä kuin jää
kyl muhun välillä sattuu kaikki tää
mut sä et sitä nää - et sitäkään.

mun oli vielä aivan pakko tulla kirjoittamaan,
muhun sattuu, enemmän kun päivällä..

I can’t live in a fairytale of lies

Heräsin kuudelta, sain luvan mennä salille ja nautin siitä rääkistä. Vihdoin jotain treeniä myös lihaksille, vihdoin saan käyttää taas käsiäni...melkein normaalisti. Mulla on koko ajan kylmä koska joudun levittämään kolmen tunnin välein molempiin käsivarsiini kylmägeeliä. Istun yksin kotona, edessä kaksi tuntia matikkaa enkä jaksa mennä, istun mielummin tässä katsomassa itseäni peilistä, katson itseäni suoraa silmiin ja mietin kuka oikeasti olen. Olen taas alkanut miettimään, että minulle sekä muille olisi helpompaa jos lähtisin pois. Olen myös miettinyt miten ihmiset reagoisivat.
Herään aamulla, kävelen portaat alas koulun puolelle, istun koulussa kahdeksan tuntia ja tulen kotiin, syön ja menen treenaamaan, treeneistä tulen kotiin, käyn suihkussa, katson telkkaria ja menen nukkumaan...ja sama heti seuraavana aamuna. Kysynkin nyt, mikä järki tässä on? Huomaako kukaan edes että olisin poissa....edes hetken. Koulussa ainakin huomattaisiin ja luulisin, että BC:kin ihmettelisi miksi en ilmesty tunneille mutta kuka muu? - ei kukaan.
Olen säälittävä, tiedän. Elämästä tulee sellainen millaiseksi sen tekee, tiedän. Joskus mietin miksei kukaan koskaan kysy kuinka voin, milloin voin nähdä tai miksei kukaan puhu minulle ellen itse aloita keskustelua. Miksi minun sitten pitää aina olla ensimmäisenä vastaamassa viesteihin? Miksi pidän ylipäätään puhelinta päällä ja aina lähellä. Unelma siitä, että muuttaisin toiselle puolelle maapalloa on alkanut kiehtoa aina vain enemmän. En siltikään haluaisi lähtä, en tiedä haluaisinko vielä muuttaa edes pois tästä kaupungista, ehkä haluan nähdä onko sillä minulle vielä annettavaa.
Muuttaminen ylipäätään tuntuu ahdistavalta, lukion jälkeen ehkä joudun muuttamaan ellen saa jatko-opiskelupaikkaa tästä kaupungista. Ehkä takerrun liikaa, mutta täällä on minun elämäni. Olen rakentanut pian 18 vuotta elämääni tähän kaupunkiin ja ehkä pian saan aloittaa kaiken alusta jossakin muualla. Muut istuvat juuri nyt alakerrassa matikantunnilla ja minä lähden kauppaan, nyt.

Doesn't it feel like our time is running out?

Rakastajattareni on jälleen läsnä, kuiskii korvaani.
Joskus uskon kuulevani, että hän sanoo minun kuolevan.

Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.
Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.

I wanna live but your words can murder

Don't leave me alone with me
see, I'm afraid, of the darkness
and my demons, and the voices
saying nothing's gonna be OK

Sunnuntaina halusin taas viiltää, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Puristin vain käsiäni päätä vasten ja annoin kyynelten valua, nyt voin sanoa etten tehnyt itselleni mitään vaikka kaikki maan ja taivaan väliltä kävi mielessä ja olen ylpeä siitä. Käsi on edelleen paketissa ja kyllä, kipu on sietämätöntä. BC:n mukaan enää hieronta ja kylmähoito ei enää auta, tuohon pitäisi vielä lisätä sähköhoito, samalla se jo uhkaili jännetuppitulehduksilla ja saikulla joka sai mun yöunet katoamaan kun vain mietin sitä, mitä BC päivällä sanoi.
Hermostun, olen malttamaton ja epätoivoinen tuon käden suhteen. Kaikki muut uskovat sen suhteen paitsi minä, minä en enää jaksa uskoa että tuota kättä saadaan ikinä kuntoon. Juuri eilen itkin silmäni päästä ja mietin, etten edes muista miltä tuntuu kun tuo käsi on kunnossa, kun voi kirjoittaa, treenata normaalisti, pitää jotain painavempaa kunnolla kädessä, nyt kun hyvällä tuurilla puhelin pysyy kädessä ja silloinkin joudun puristamaan kunnolla. En ole pitkään aikaan ollut näin negatiivinen asioiden suhteen, olen oppinut ajattelemaan positiivisesti mutta juuri nyt en saa mitään positiivista ulos.

Don't bury me

don't let me down

don't say it's over

cause that would send me under

underneath the ground

Et huomaa

Jos mä oon oikee
miks kadulla mun läpi kävellään
jos oon oikee
miksen muista omaa nimeänikään
kai mä hengitän

juttelen vaikken tunne sanoja
mun äidinkieli kuin heprea
herään illalla nukahdan aamulla
elän valveunessa

mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
ei oo olemassa kummituksii
eiks nii

Eilen hymyilin, nauroin kovaan ääneen,

sen keskustelun ajaksi unohdin kaiken muun, 

keskityin vain siihen mitä tapahtuu nyt ja tässä, nauroin vähän lisää.

Kiitos siitä maailman täydellisemmälle ihmiselle, 

ihminen joka saa mut aina tuntemaan että olen osa muita.

Ehkä tänäänkin yritän, ei kukaan huomaa eroa eiliseen.

I'm so tired but I faint

Astun ovesta sisään, ensimmäisenä näen ihmisjoukon, kaikki nauraa, juo, pitää hauskaa. Ahdistus iskee heti ovella, en kestä, en minuuttiakaan. Mun kurkkua polttaa, haluan pois. Liikaa ihmisiä ympärillä, liian paljon ääniä, liian monta silmää, liikaa ahdistusta, haluan pois, juosta pois. Yritän hymistellä, pitää juttua yllä, olla iloinen, yritän näyttää siltä että minua kiinnostaa, yritän näyttää siltä että viihdyn vaikka mun sisällä iskee paniikki, joka ikinen minuutti, joka ikinen sekunti mun sydän lyö vaan kovempaa.
Edes festareilla mulla ei tuu tätä fiilistä, siellä mua ei ahdista näin paljon. Painelen vuorotellen molempia käsivarsia, kipua, haluankomä sitä todella? Oikea käsivarsi on niin jumissa että pienikin liike sormissa sattuu, painelu, se sattuu ihan helvetisti. En vain enää välitä. Mun sydän lyö vaan kovempaa ja kovempaa, en kestä, en halua antaa paniikille valtaa, haluaisin vain päästä johonkin yksin, kärsiä yksin, tehdä kaiken yksin, en halua nähdä muita, en nyt. Haluan vain pois.

Help, I have done it again

I have been here many times before

hurt myself again today

and, the worst part is there's no-one else to blame

I have lost myself again

lost myself and I am nowhere to be found,

I think that I might break

I've lost myself again and I feel unsafe

Niin vanha biisi, silti kun kuulen tämän se saa mulle kylmät väreet, itken,
laulan mukana, itken vähän lisää ja mietin, olenkomä edelleenkin se sama, 
haluanko todella pois?

Kesällä vasta ymmärsin miltä oikeasti näytän muiden silmissä. Tämä on ollut ensimmäinen kesä