Life's too short to be afraid

Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään.
Oon huutanu keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää.
Mut oon täällä vielä, en anna pelon mua koskettaa.
Tasan vuosi sitten viilsin viimeksi, 29.10.2012, mun ei pitänyt, halusin lopettaa ja yritin pysyä erossa terästä. Olin pysynyt muutaman kuukauden, silti jostain syystä tartuin veitseen ja viilsin polven auki. En vain osannut käsitellä sitä raivoa mun sisällä, ainoa tapa millä saisin oloani edes vähän helpommaksi oli tarttua veitseen. Siitä on nyt vuosi, 365 päivää. Itkua ja hampaiden puristusta, kuitenkin olen päättänyt olla vahva ja päästä irti viiltämisestä ja nyt voin sanoa, että olen onnistunut. Olen vahva, olen selättänyt anoreksian, olen selättänyt viiltämisen, olen kokenut monen rakkaan kuoleman, monen ystävän hylkäämisen ja silti olen vielä tässä. Seison omilla jaloillani, ajattelen omilla aivoillani. Nään peilistä ihmisen, olen löytänyt kehostani asioita joista pidän, olen antanut periksi, olen löysännyt ja ottanut happea. Olen ylittänyt itseni, olen itkenyt ja nauranut, olen lyönyt itseäni koska en ole halunnut koskea veitseen, olen oppinut ajattelemaan itseäni ihmisena, samanlaisena kuin kaikki muutkin. Olen lopettanut itsetuhoisuuden ja mikä parasta, kaikista menetyksistä huolimatta olen saanut syyn elää, syyn nousta aamulla sängystä ja ei, voin sanoa ettei se syy ole poikaystävä, se syy on yksinkertaisuudessaan se, että olen tajunnut kuinka kaunis maailma on, kuinka sillä on vielä annettavaa minulle, kuinka nuori olen ja kuinka voin tehdä vielä niin paljon.
Mulla on arpia vielä jaloissa, kesällä ihmiset katsoo mua kieroon kun kävelen shortseissa ja salillakin ihmiset tuijottaa joka ikinen vuodenaika. Ensin ihmiset katsoo pitkään mun arpia ja sitten ne katsoo mua suoraan silmiin, katson takaisin ja käännän pääni koska en välitä. En jaksa välittää mitä ne miettii, edes BC ei kysy hieroessaan mun jalkoja että mistä nuo on tullut, ensimmäisellä kerralla se kysyi ja sen jälkeen se ei ole maininnut asiasta millään tavalla ja olen onnellinen, koska se saa mut tuntemaan että olen samanlainen kun kaikki muutkin, oli arpia tai ei. Olen voittaja tai ainakin tunnen itseni sellaiseksi. Viimeisen vuoden aikana olen kokenut niin paljon, niin positiivisia kuin negatiivisiakin asioita mutta silti en ole tarttunut veitseen, en ole vaikka on kuinka tehnyt mieli viiltää, olen osannut voittaa sen tunteen, se on se, mikä tekee minusta vahvan.

Vaik tänään ois paha olla, koitan jaksaa.

Olin parasta aikaa elämäs elämäni parasta aikaa,
tavoitellen sitä pientä palasta taivaast.
Ei koskaan matalaa aitaa, alko tuntuu että hautaaki samalla kaivaa.
Aina ankara itseäni kohtaan, vaikken heikkouksia itsessäni kohtaa.
Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani,
makasin päiviä vaan lattialla tuskissani.
Istuin pariisin taksis mietin et mä haluisin kuolla,
ajoin hautausamaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla.
Tottunu olee vahvin aina kaikist, tutut unelmat oli muuttunu painajaisiks.
Pelkäsin huomista,
en halunnu herää, oli hetki kun en mistään mitään tajunnu enää.

I can see you're sad, even when you smile, even when you laugh
I can see it in your eyes, deep inside you want to cry
Näinä hetkinä mietin kuinka paljon paremmin asiat olisi jos minua ei vaan yksinkertaisesti olisi olemassa. Tällä hetkellä yritän tappaa aikaa että pääsen treenaamaan, pääsen edes hetkeksi karkuun mun sairaita ajatuksia. Tällasina hetkinä mietin mua, mun menneisyyttä, mietin tätä päivää ja ehkä vähän tulevaakin. Pimeä huone, musiikki ja tämä blogi, mun ajatukset vaan virtaa enkä meinaa saada niistä kiinni. Olen hukassa, myönnän sen. Välillä mietin millainen olisin jos olisin silloin kolme vuotta sitten mennyt keskustelemaan näistä mun ongelmista, se oli se ainoa kerta kun mulle tarjottiin apua (vaikkakin sitä todellisuudessa tyrkytettiin.) Kuitenkin, sekosin täysin koska kaikki pakollinen ahdistaa entistä enemmän, sen jälkeen kukaan ei ole tarjonnut apua, ehkä myös siksi koska en ole ottanut sitä vastaan, en vain yksinkertaisesti osaa. Luulen etten ehkä ollut kolme vuotta sitten valmis juttelemaan kaikesta, koska enhän minä silloin ollut sairas? Tai ainakin niin uskottelin itselleni, muistan miettineeni vuosi myöhemmin että kunpa olisin hakenut silloin apua, kunpa olisin todella tehnyt sen ja mietin sitä edelleen.

Nobody likes to lose their inner voice

Myönnän, olin väärässä. Mun olisi pitänyt tietää paremmin, mun olisi pitänyt jo ensimmäisellä kerralla antaa olla ja antaa virran viedä. Mun olisi pitänyt viiltää vielä vähän syvemmältä, mun olisi pitänyt niellä vähän enemmän pillereitä...mun olisi pitänyt.. Mun olisi pitänyt kuunnella sinua. Tiedän ettet ole minkään arvoinen mutta tiedän myös sen etten ole minäkään. Kadun sitä etten kuunnellut sinua, kun käskit olla syömättä söin vielä sen yhden hedelmän lisää, yritin selittää että minulla on nälkä mutta huudat korvaani ettei se ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua, kun käsket olla juomatta koska se turvottaa join vielä sen yhden lasillisen vettä, selitin että kurkkua kuivasi enkä enää meinannut saada nieltyä, huudat taas sen saman lauseen, se ei ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua. Olin väärässä, pyydän anteeksi.
Ainoa asia jossa onnistuin oli juoksulenkit, huusit että juokse kovempaa läski, juokse vielä kilometri, juokse vielä kaksi, samalla voit vetää vielä kolmannenkin. Järjen pieni ääni kuiskasi korvaani että käänny seuraavasta mutkasta jo kotiin, et jaksa eikä sinun ole pakko. Kuitenkin sinun äänesi ylitti sen pienenkin järjen äänen mikä minulla oli vielä jäljellä. Juoksin koko ajan kovempaa, kaaduin koska jalat eivät kantaneet, haukoin henkeä ja haukuin itseäni paskaksi läskiksi. Nousin, kiihdytin, kaaduin, nousin, kiihdytin, kaaduin...ja samalla menetelmällä mentiin ties kuinka monta kilometriä eteenpäin, sinä olet läski, koska et jaksa.
En jaksa enää sitä ikuista itkua ja hampaiden puristusta siitä kun huudat että olen huono, en jaksa enää yhtään mitään. Olen menettänyt jo kaiken mitä minulla on.....paitsi sinut. Olet ainoa mitä minulla on jäljellä.. it's me and you baby..

I stood for nothing, so I fell for everything

You held me down, but I got up
Already brushing off the dust
You hear my voice, you hear that sound
Like thunder gonna shake the ground
You held me down, but I got up
Get ready cause I’ve had enough
I see it all, I see it now

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion.

Tänään mun elämä hymyilee just mulle,
aion nauttia siitä kun vihdoin on hyvä olla.
Olen liikkunut näiden kahden päivän aikana enemmän kun koko viime viikkona yhteensä,
6h 30min kasassa näiden kahden päivän aikana, olisikohan sillä osuutta asiaan?
Rakastan vaan niin paljon sitä ja teen juuri sitä mitä rakastan <3

I couldn't give a damn what you said to me

Neljäs päivä liikkumatta. Nuo kolme sanaa murskaa kohta aivoni, vain nuo kolme sanaa saa mut kohta flippaamaan täysin. Kohta on neljä päivää takana ja kolme edessä. Luojan kiitos saan huomenna liikkua kevyesti ja lauantaina odottaa bodypump, mikäli tämä käsi sen kestää. Sunnuntain yritän olla olen liikkumatta. Tiedän olevani vahva, tiedän pystyväni tähän mutta silti jossain kuulen sen äänen että mun on pakko mennä salille, mun on pakko tehdä ne kaikki samat jutut kun aiemmin, mun on pakko saada kulutettua kaloreita mun on pakko sitä ja pakko tätä. Mun on vain pakko.
Tänään ensimmäistä kertaa olen saanut toistella itselleni että pystyn tähän, mun on pakko pystyä tähän. Se että monien mielestä en tähän yksinkertaisesti pysty niin antaa minulle vain lisäpotkua yrittää enemmän, haluan näyttää että minusta on johonkin.
Tiedän BC:n kysyvän minulta maanantaina pystyinkö olemaan poissa salilta, haluan pystyä sanomaan että pysyin, haluan yllättää jokaisen ihmisen joka sanoo etten pysty, koska minusta on tähän, minä pystyn tähän.