Helmi

Kerron teille Helmistä. Helmi on 14 vuotta. Helmi käy seitsemännettä luokkaa ja on koulukiusattu. Helmi ei tykkää käydä koulussa ja kun hän pääsee kotiin viskaa hän kaikki tavarat jonnekkin missä ei niitä näe loppupäivänä. Helmi haluaisi kovasti koulussa olla kaikkien kaveri, Helmillä on kyllä kotona kavereita mutta ei ketään sellaista kehen Helmi luottaisi. Helmi ei luota kehenkään.

Helmi on erilainen. Tai niin hän luuli.

Helmi viiltelee ahdistuksen pois, viiltelyn lisäksi Helmi lyö itsensä mustelmille. Ahdistuksen minkä suurin syy on koulukiusaaminen. Helmin täyttää paha olo ja itseinho. Helmillä ei ole ketään kelle puhua. Helmi tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka hänellä olisi kavereita. Helmi tutustui kuitenkin juuri painajaiseen, painajaiseen nimeltä masennus.

Minä olin Helmi, kuusi vuotta sitten kun sairastuin.


Tänään kun hoitaja tuli hakemaan minut odotusaulasta, se oli yllättävän hiljainen. Pääsin istumaan alas ja hoitaja kysyi miten minulla on mennyt. Mumisin jotain ja hoitaja sanoi "kyllä mää huomaan kuinka hajalla oot". Pidättelin kaikin voimin itkua. En tiedä miksi, en vain halunnut itkeä vaikka tiedän että se helpottaisi.

Juteltiin tänään kaksi viikkoa sitten maanantaina tapahtuneesta flippauksesta ja viiltelystä. Pohdittiin millä tavalla voisin korvata viiltelyn. Olo parani niiin paljon tuolla kerralla. Tuntu kun viisi kiloa kiviä olisi pudonnut hartioilta.

Viime päivät on mennyt hammasta purren, itkien ja miettin kuinka oikeesti jaksan tätä kaikkea ja mikä parasta, jos en jaksa pyörittää arkea, miten jaksan niitä 8h työpäiviä. Miten ikinä pärjään Portugalilaisen kanssa jos en edes voi pitää itsestäni huolta. Vajoan vaan alemmas ja alemmas. Kuukausi sitten sanoin olevani pohjalla, nyt voin sanoa olevani vielä enemmän.

Kaikki olisi niiin paljon paremmin kun minä en olisi täällä..

Nobody knows

Mutsi soittaa vastaajaan, miksen käy enää milloinkaan
kuinka pärjään omillaan, oon huolissaan.
Hävettää kelle kertoisin, kumpa vahvempi oisin
kaikki muuttui huonommaks, kun diagnoosin sain f32.

Kuten ylläolevissa lyriikoissa jo mainitaan "hävettää kelle kertoisin, kumoa vahvempi oisin". En uskalla, en voi, enkä kehtaa kertoa kellekkään minun todellista tämänhetkistä tilannetta. Liian monesti itken kotona kun Portugalilainen katsoo mua silmiin. Sillä olisi ruoka-aika, ruuan jälkeen pitäisi myös käydä pissalla - onhan edellisestä ulkoilusta jo monta tuntia. Nuo kaksi asiaa, jollekkin ihmiselle normaalia arkirutiinia on minulle liian valtavia asioita. Kuuluuhan ne minunkin arkirutiiniin, silti ne on välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikeita asioita. Monesti mietin mitä tekisinkään ilman tuota karvapalloa - myös monesti itken sitä, miten voin pitää toisesta huolta kun en voi pitää edes itsestänikään.


Huomaan kuinka ihmiset on huolissaan. Portugalilaisestakin huomaa kun se tajuaa ettei mamma olekkaan ehkä ihan täysissä voimissa. Terä kutsuu mua päivä päivältä enemmän. Kuolema ja itsemurha käy joka päivä mielessä. Olen kuitenkin sopinut itseni kanssa että niin kauan kun tuo rakkain nelijalka täällä tallustaa minun perässäni, en tee mitään peruuttamatonta. Sitä en yksin jätä - en siksi että haluan pois. Murrun pienimmistäkin vastoinkäymisistä, tuntuu että muutun päivä päivältä heikommaksi. Silti mun on pakko jaksaa, jos ei itseni takia niin edes Portugalilaisen. Muut kyllä pärjää ja kaikkien elämä jatkuis, kuinka kamalalta se voi kuulostaakin mutta tuo pieni tarvitsee mua joka päivä. Joka ikinen päivä.

Relief

Your heart beats but you feel like you're dying
You're so numb but you can't stop crying

And in a little while
All the noise in your head will fade away
And you will find some relief then

And in a little while
All the weight in the world feels like a light rain
And you will find some relief then

Tänään oli taas mt-käynti. Sain puhuttua maanantaisesta, sen jälkeen juttu jatkuikin mun viiltelyyn. Puhuttiin asioista mitkä on tapahtunut vuosina 11-12 ja nykyhetkestä, mun arvista ja missä niitä on. Sanoin että olen vain viimeisen viikon miettinyt kuinka pääsen täältä mahdollisimman kivuttomasti pois. Tai niin, että muille se olisi mahdollisimman kivutonta vaikka tiedän että se ei ole ikinä, ainakaan muille. Lopussa hoitaja sanoi, että on pakko keksiä nyt jotain -"mää pelkään sun puolesta, mitä jos kilahat vaikka viikon päästä ja teet jotain mistä ei oo enää paluuta?"

Tuntuu etten nää tässä paskassa enää mitään järkeä. Kun mua ei ole tehty elämään tänne, olen liian heikko tänne. Selitin joskus A:lle siitä kun olen niin heikko, A vastasi "mieti kuinka monta vuotta oot kestäny tuota paskaa ja oot edelleen hengissä, kaiken sen jälkeen sää vielä sanot olevas heikko?!" Totta tuokin... mutta...


MT:ssä selitin hoitajalle kuinka nämä kaksi päivää on ollut jopa ihan jees. Pääsin kotiin ja helvetti pääsi irti. Itkin sängyssä peiton alla. Oli muutama jotka koitti puhelimen välityksellä kuunnella. Selitin kun en vaan enää jaksa. Jos Portugalilainen ei olisi läsnä täällä niin paljon, olisin jo varmaan heittänyt veivini jotenkin. Sen olen kuitenkin päättänyt, että Portugalilaista en jätä ikinä yksin sen takia että olen heikko ja haluan pois. En ikinä.

Hurt

I hurt myself today, to see if I still feel
I focus on the pain, the only thing that's real.

Olen ollut hetken poissa. On ollut ihana huomata kun lukijoita on tullut liuta lisää samalla kun otan vähän breikkiä blogista. Nyt on hyvä tulla takaisin, saada ajatukset tekstiksi ja jatkaa kirjoittamista. Tämä on kuitenkin sitä parasta terapiaa.

Tämä viikko on ollut viimeinen viikko koulussa. Viime sunnuntaista lähtien olen kärsinyt pahoinvoinnista, aluksi pahoinvointi tuli iltapäivällä/illalla ja nyt se on lähinnä tullut aamuisin. Raskaana en ole mutta en tiedä mistä tämä olo voisi edes johtua. en haluaisi lähtä odottelemaan akuuttivastaanottoon, jospa se menisi ohi itsestään.

Maanantaina flippasin täysin. Pakko todeta että "pitkästä aikaa", kauheasti ei ole muistikuvia mitä tapahtui ja miksi mutta lopputuloksena aukasin ranteeni ja mahan. Terästä tuli taas ystävä. En muista millon olisin viimeksi viiltänyt. Tuon episodin jälkeen on vain halunnut viiltää lisää ja lisää. Sairas paska kun olen.


Keskiviikkona MT:ssä en tietenkään saanut suuta auki maanantain tapahtumista. Ollaan nyt muutamana kertana tehty scid persoonallisuustestiä joka on ollut osittain mielenkiintoista ja osittain aika raastavaa. Tähän mennessä tulokset näyttäisi siltä että minulle voisi melkein diagnosoida depressiivisen ja estyneen persoonan. Vaikeasta persoonasta sain myös mukavasti pisteitä. Kaikki kelle sain puhuttua maanantain tapahtumista sanoi, että minun pitäisi kertoa niistä MT:ssä hoitajalle. Pitäisi kertoa että olen alkanut taas viiltämään. En vain saa suutani auki, koitan puhua ensi viikolla. Yritän.

Ainiin, lääkäriaika varattiin huhtikuulle ja minun ei välttämättä tarvi käydä syömishäiriö konsultaatiossa. Pitää kuitenkin täyttää jotakin lippulappusia syömishäiriöön liittyen, jotenkin ehkä pelkään että minun pitää mennä sinne konsultaatioon niiden lippulappusien jälkeen.

Halvalla

Eilen lähdettiin Poreen kanssa yöelämään. Meidän kanssa mukana oli Poreen veljen vaimo, veljen vaimon kaveri ja veljen vaimon kaverin kaveri. Minulla ei ollut tarkoitus juoda, kuitenkin päädyin ottamaan muutamat. Aluksi mentiin paikalliseen pubiin jossa kaikki meni ihan hyvin. Kännipäissään tietenkin sattuin pistämään J:lle viestiä onko se ulkona ja olihan se.

Pubista jatkettiin iltaa tanssipaikkaan. Fiilis oli vielä ihan hyvä, pystyi pitämään hauskaa miettimättä sen enempää. Sieltä kuitenkin jatkettiin vielä yhteen kaupungin suosituimmista baareista ja napsahti.

Tuntui kun kaikki paska vaan vyöry päälle. Hiljaa, salakavalasti ja hitaasti. Tuntui kun olisin lamaantunut sisältä. Toisaalta tuntun etten tunne mitään. Halusin vaan pois ja kotiin. Mäkkärin kautta bussille ja kotiin.


Tulin yksin kotiin, pistin E:n kanssa viestiä. Kerroin paskasta olosta ja se yritti lohduttaa minkä nyt puhelimen välityksellä pysty, se kuunteli. Sanoin että kun ihmiset tietäis millanen olo mulla oikeesti on, sen kaiken naurun ja hymyn taustalla, E:vastasi "Sä et puhu. Et oo mullekkaan puhunu aikasemmin. Se kun sanoit ääniviestissä et halusit kuolla nii se pysäytti." Tiedän etten enää puhu, paitsi mt:ssä. Eilen olin niin valmis hyppäämään läheiseltä sillalta. Luojan kiitos Portugalilainen oli kotona, selitin E:lle kuinka en ikinä jättäisi Portugalilaista yksin kotiin niin että itse lähtisin hyppimään sillalta alas tai junan alle. En jätä sitä oman onnensa nojaan. Ilman sitä, en olisi ehkä enää tässä. Olin jo niin valmis pakkaamaan veitset ja luovuttamaan.

Tired of being a fighter

Eilen oli mt käynti. Käytiin läpi viime kertaista masennustestiä josta tuli pisteitä 44, reilusti enemmän kun vaikean masennuksen raja olisi. Meni hyvin kunnes hoitaja sanoi "Toivoisin että olisin kuollut", aivot lopetti lyömästä, iho meni kananlihalle ja tuli hiljaisuus. Nyökkäsin varovaisesti ja sanoin "mitäpä tuohon voisi enää lisätä" - ei mitään. Kun sain taas koottua ajatuksia sain kerrottua kuinka tuntuu että asiat oisi paremmin kun minua ei olisi ja tuntuu että olen liian heikko tähän maailmaan.

Puhuttiin syömishäiriöstä, vaikka se ei ole minua vaivannut vuosiin tai ainakin luulin niin. Silti hoitaja halusi että kävisin syömishäiriö kontrollissa, ehkä joskus keväämmällä. Samalla olisi lääkärikäynti.


Välillä mietin miten olen ikinä pärjännyt ilman nuita käyntejä tai ylipäätänsä ilman apua. Silloin kun olin vielä pieni lapsi. En tajua miten selvisin 14-vuotiaana läpi sen kaiken, silloin se oli uutta ja pelottavaa. Se oli vasta alkua - tanssia lasinsirpaleilla. Kuusi vuotta on takana, olen edelleen ihme ja kyllä hengissä, elämä on edelleen demonit vastaan minä.

Minä hymyilen ulkomaailmalle vaikka omassa kuplassani vihreät miehet tanssii ja hyppii, yksi osoittaa pistoolilla ohimolle ja sanoo että tarinani on loppumassa. Mustiin pukeutunut enkeli, kaunis kun mikä, yrittää saada minua mukaansa. Olen ollut siellä ennenkin, tällä kertaa kuitenkin jätän välistä. Kaikki on niin sairaan kaunista, liian sairaan kaunista.