Tired of being a fighter

Eilen oli mt käynti. Käytiin läpi viime kertaista masennustestiä josta tuli pisteitä 44, reilusti enemmän kun vaikean masennuksen raja olisi. Meni hyvin kunnes hoitaja sanoi "Toivoisin että olisin kuollut", aivot lopetti lyömästä, iho meni kananlihalle ja tuli hiljaisuus. Nyökkäsin varovaisesti ja sanoin "mitäpä tuohon voisi enää lisätä" - ei mitään. Kun sain taas koottua ajatuksia sain kerrottua kuinka tuntuu että asiat oisi paremmin kun minua ei olisi ja tuntuu että olen liian heikko tähän maailmaan.

Puhuttiin syömishäiriöstä, vaikka se ei ole minua vaivannut vuosiin tai ainakin luulin niin. Silti hoitaja halusi että kävisin syömishäiriö kontrollissa, ehkä joskus keväämmällä. Samalla olisi lääkärikäynti.


Välillä mietin miten olen ikinä pärjännyt ilman nuita käyntejä tai ylipäätänsä ilman apua. Silloin kun olin vielä pieni lapsi. En tajua miten selvisin 14-vuotiaana läpi sen kaiken, silloin se oli uutta ja pelottavaa. Se oli vasta alkua - tanssia lasinsirpaleilla. Kuusi vuotta on takana, olen edelleen ihme ja kyllä hengissä, elämä on edelleen demonit vastaan minä.

Minä hymyilen ulkomaailmalle vaikka omassa kuplassani vihreät miehet tanssii ja hyppii, yksi osoittaa pistoolilla ohimolle ja sanoo että tarinani on loppumassa. Mustiin pukeutunut enkeli, kaunis kun mikä, yrittää saada minua mukaansa. Olen ollut siellä ennenkin, tällä kertaa kuitenkin jätän välistä. Kaikki on niin sairaan kaunista, liian sairaan kaunista.