Helmi

Kerron teille Helmistä. Helmi on 14 vuotta. Helmi käy seitsemännettä luokkaa ja on koulukiusattu. Helmi ei tykkää käydä koulussa ja kun hän pääsee kotiin viskaa hän kaikki tavarat jonnekkin missä ei niitä näe loppupäivänä. Helmi haluaisi kovasti koulussa olla kaikkien kaveri, Helmillä on kyllä kotona kavereita mutta ei ketään sellaista kehen Helmi luottaisi. Helmi ei luota kehenkään.

Helmi on erilainen. Tai niin hän luuli.

Helmi viiltelee ahdistuksen pois, viiltelyn lisäksi Helmi lyö itsensä mustelmille. Ahdistuksen minkä suurin syy on koulukiusaaminen. Helmin täyttää paha olo ja itseinho. Helmillä ei ole ketään kelle puhua. Helmi tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka hänellä olisi kavereita. Helmi tutustui kuitenkin juuri painajaiseen, painajaiseen nimeltä masennus.

Minä olin Helmi, kuusi vuotta sitten kun sairastuin.


Tänään kun hoitaja tuli hakemaan minut odotusaulasta, se oli yllättävän hiljainen. Pääsin istumaan alas ja hoitaja kysyi miten minulla on mennyt. Mumisin jotain ja hoitaja sanoi "kyllä mää huomaan kuinka hajalla oot". Pidättelin kaikin voimin itkua. En tiedä miksi, en vain halunnut itkeä vaikka tiedän että se helpottaisi.

Juteltiin tänään kaksi viikkoa sitten maanantaina tapahtuneesta flippauksesta ja viiltelystä. Pohdittiin millä tavalla voisin korvata viiltelyn. Olo parani niiin paljon tuolla kerralla. Tuntu kun viisi kiloa kiviä olisi pudonnut hartioilta.

Viime päivät on mennyt hammasta purren, itkien ja miettin kuinka oikeesti jaksan tätä kaikkea ja mikä parasta, jos en jaksa pyörittää arkea, miten jaksan niitä 8h työpäiviä. Miten ikinä pärjään Portugalilaisen kanssa jos en edes voi pitää itsestäni huolta. Vajoan vaan alemmas ja alemmas. Kuukausi sitten sanoin olevani pohjalla, nyt voin sanoa olevani vielä enemmän.

Kaikki olisi niiin paljon paremmin kun minä en olisi täällä..