Mutsi soittaa vastaajaan, miksen käy enää milloinkaan
kuinka pärjään omillaan, oon huolissaan.
Hävettää kelle kertoisin, kumpa vahvempi oisin
kaikki muuttui huonommaks, kun diagnoosin sain f32.
Kuten ylläolevissa lyriikoissa jo mainitaan "hävettää kelle kertoisin, kumoa vahvempi oisin". En uskalla, en voi, enkä kehtaa kertoa kellekkään minun todellista tämänhetkistä tilannetta. Liian monesti itken kotona kun Portugalilainen katsoo mua silmiin. Sillä olisi ruoka-aika, ruuan jälkeen pitäisi myös käydä pissalla - onhan edellisestä ulkoilusta jo monta tuntia. Nuo kaksi asiaa, jollekkin ihmiselle normaalia arkirutiinia on minulle liian valtavia asioita. Kuuluuhan ne minunkin arkirutiiniin, silti ne on välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikeita asioita. Monesti mietin mitä tekisinkään ilman tuota karvapalloa - myös monesti itken sitä, miten voin pitää toisesta huolta kun en voi pitää edes itsestänikään.
Huomaan kuinka ihmiset on huolissaan. Portugalilaisestakin huomaa kun se tajuaa ettei mamma olekkaan ehkä ihan täysissä voimissa. Terä kutsuu mua päivä päivältä enemmän. Kuolema ja itsemurha käy joka päivä mielessä. Olen kuitenkin sopinut itseni kanssa että niin kauan kun tuo rakkain nelijalka täällä tallustaa minun perässäni, en tee mitään peruuttamatonta. Sitä en yksin jätä - en siksi että haluan pois. Murrun pienimmistäkin vastoinkäymisistä, tuntuu että muutun päivä päivältä heikommaksi. Silti mun on pakko jaksaa, jos ei itseni takia niin edes Portugalilaisen. Muut kyllä pärjää ja kaikkien elämä jatkuis, kuinka kamalalta se voi kuulostaakin mutta tuo pieni tarvitsee mua joka päivä. Joka ikinen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti