I'm empty completely

"Ei hensu, ei näin.. Sulla menee se käsi.."
"Köytän sut kohta kiinni sinne koulun tolppaan"
"Sulla ei oo tänne mitään asiaa kun oon lomalla.."
- BC

Eilen bodycombatin jälkeen olin niin turhautunut tuohon käteen ja siihen kipuun joten tokaisin vain BC:lle "kohta lopetan tän kokonaan.." johon BC vastasi "niinhän sun pitäis...mutta vaan hetkeksi." Ensi viikolla on se viikko, kun en saa treenata. Äiti soitti eilen, pikkumusta tähystettäisiin torstaina ja jos huonosti käy ei pikkumustaa enää tulla herättämään, ehkä tuo lepoviikko tulee sopivaan rakoon, enpähän ainakaan pysty tappamaan itseäni liikuntaan jos pikkumustaa ei ensi viikolla enää ole.
Tuijotan vain tyhjää ruutua, en tiedä mitä pitäisi sanoa tai miten pitäisi olla. Haluaisin että olisi jo huominen, tämä päivä tuntuu niin turhalta jo heti aamusta lähtien. Haluaisin mennä treenaamaan ja tyhjentämään päätäni ja päästä pois hetkeksi näistä ajatuksista. Kaikesta huolimatta tiedän, ettei siinä ole järkeä, eilen tuli treenattua 3h 45min joka ei ole millään tavalla järkevää. Ehkä ensi viikkoinen nollaus tulee tarpeeseen.

Tell them I was happy
and my heart is broken
all my scars are open

You wreck me

Ahdistaa. Paisun päivä päivältä vaan enemmän, en kestä omaa peilikuvaa. Ahdistaa niin paljon etten keksi edes sanoja kuvaamaan sitä, mun oli vain pakko tulla kirjoittamaan ja purkamaan tätä oloa johokin. Musta lähinnä vaan tuntuu, ettei kukaan halua nähdä mua. Kukaan ei koskaan ilmota jos ei voikkaan nähdä, kaikki vaan odottaa että laitan viestiä, jonka jälkeen saan kuulla että jäänkin taas yksin, jotkut jättää silloinkin ilmoittamatta. Ehkä olen vain turhake, jota voi heitellä ja kohdella miten vain? Nähtiinhän se jo Sinilinnun kohdalla. Kukaan ei näköjään koskaan ymmärrä kuinka paljon odotan että näen jotain muitakin ihmisiä koulun ulkopuolelta. Mun ulkokuori on ehjä mutta sisältä olen täysin rikki. Olen nukkunut kaksi päivää putkeen, kunnon lepopäiviä ei ole ollut moneen viikkoon joten nyt kun lepään niin kroppa ei jaksa yhtään ylimääräistä. Ehkä tapan itseni tähän liikuntaan, eihän se näytä ketään kiinnostavan. Muut huomaa tämän olon vasta sitten kun olen B:n seurana tuolla jossain. Luovuttaisin vieläkin vaikka heti jos saisi B:n takaisin, se ansaitsisi elää, se sentään osasi nauttiakkin siitä.
Saan kuulla miltein päivittäin eri ihmisiltä, kuinka mun pitäisi ottaa rauhallisemmin koska rikon itseni tätä menoa. Haluaisin oppia nauttimaan lepopäivistä, haluaisin oppia olemaan ahdistumatta vaikka en olekkaan liikkunut. Yksi lepo menee, kaksi ei. Kaksi on liikaa mun aivoille mutta liian vähän mun kropalle. Tiedän että jos menen lääkäriin tämän käden takia voin joutua liikuntakieltoon. En vain kestä olla liikkumatta niin pitkään, pahimmassa tapauksessa siitä ei enää puhuta viikkoina, se voi olla jopa kuukausia. En halua mitään muuta niin kovasti kun sitä, että oppisin liikkumaan oikein, osaisin katsoa normaalisti mikä on järkevää ja mikä ei. Tällä hetkellä en osaa katsoa normaalien linssien läpi mitään, en itseäni peilistä enkä omia treenejäni..

I need you more than I can take,
you promise forever and a day,
and then you take it all away

Light up as if you have a choice

BC on alkanut "muistuttelemaan" minua liikuntakiellosta. Sana joka oikeasti minun maailmassani pitäisi kieltää lailla. Jos BC saisi päättää, olisin ollut yli kuukauden liikuntakiellossa joka tuntuu tappavalta. Tiedän etten pysty siihen. Ainoa asia mihin lupauduin oli, että pidän kahden viikon päästä viikon ilman sen suurempia treenejä. Salille en saa mennä, sallin itselleni vain yhden bodybalancen ja yhden bodycombatin, mikäli BC hankkii tilalleen hyvän tuuraajan. Liikuntaa tulisi siis 2h + jotain kävelylenkkejä joita varmaan teen päivittäin että voin tehdä edes jotain, juosta en kuitenkaan saa enkä varmaan edes pysty. Kieltämättä ahdistaa mutta se tekee hyvää tälle kropalle, fakta on kuitenkin se että vaikka kuinka haluaisin kieltää niin tarvitsen lepoa. Tekisi mieli huutaa niin paljon kun keuhkoista suinkin ääntä lähtee, eilen mulla teki mieli jokainen asia palasiksi minkä suinkin käsiini saan, se näky peilistä oli aivan järkyttävä, en vain vieläkään kestä katsoa itseäni peilistä "normaalisti".
Joka hierontakerralla meidän jutut johtaa siihen, että BC puhuu kuinka pieni olen, viimeksi hän vertasi minua hiireksi. Joka kerralla se toistaa saman lauseen "oot niin pieni, saan kädet ympäri tästä.." ja laittaa kätensä minun vyötärölle. Musta lähinnä tuntuu että se vain sanoo kuinka pieni olen, ettei minulle tulisi paha mieli tai huono olla, kuitenkin kun BC tietää minun sh-taustasta. Välillä mun tekis mieli huutaa, että olen aivan liian iso voimaan hyvin tässä kropassa mutta tyydyn aina vain nyökyttelemään lauseita mitä BC sanoo. En halua että se tietää etten voi hyvin tässä kehossa, en halua kenenkään tietävän sitä.

Hoping wounds heal, but it never does

Heikottaa enkä suoraan sanoen uskalla lähteä ulos juoksemaan hoipertelemaan. Mulla oli tarkoitus käydä vielä juoksemassa vaikka kävin jo aamulla salilla, ajattelin siirtää juoksemisen huomiseen, laiska paska. Kuulen vain BC:n sanovan kuinka minun pitäisi ottaa rauhallisemmin, kuinka mun pitäisi välillä levätä, samalla kuulen jonkun huutavan korvaani aivan päinvastaista. BC tietää mun sh-taustasta, en tiedä onko sillä käynyt mielessä että vedänkö taas yli, se muistuttaa mua ihan liikaa levosta ja siitä että muistanhan syödä tarpeeksi.
Tänään oli viimeinen koe joka tarkoittaa myös sitä että huomenna alkaa uusi jakso. Voin hengittää, taas hetken.. Ennen kuin huomaankaan joudun taas pänttäämään kokeisiin ja sitten sitä taas mennään. Kävin tänään porukoiden luona kylässä katsomassa lähinnä pikkumustaa, nämä voi olla sen pienikaisen viimeiset päivät, se pieni pippurinen otus on tällä hetkellä mun elämäni tärkein asia. Pikkumusta menee aina kaiken muun edelle, aina.
Kyyneleet vaan virtaa kun kirjoitan tätä. Mulla jyskyttää päässä, pikkumusta, kipeä oikea käsivarsi ja selkä. Mikään ei ole hyvin juuri nyt. Ei mikään. Käsi-ja selkäkivut vie multa enemmän voimia kun annan muiden ymmärtää, en pysty nukkumaan, istumaan tai edes seisomaan, en pysty tekemään yhtään mitään.
Perjantainen hieronta oli yhtä itkua ja hampaiden puristusta, luojan kiitos se auttoi edes pariksi päiväksi, selkä on kuitenkin uudestaan kipeä. BC:n kanssa mietittiin uutta hieronta-aikaa joka olisi mahdollisesti tällä tai ensi viikolla, niin kovasti haluaisin että kaikki olisi normaalisti ja voisin tehdä asioita normaalisti, todellisuudessa en ole voinut tehdä puoliakaan asioistani normaalisti yli kuukauteen. Olen niin turhautunut olemaan minä.

Sinilintu

Katselen sua, sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me
Ostetaan joululahjat jollekin toiselle
Sä et kuulu enää mulle
Kun lähdet, en perääsi enää kävele
Koska me ei olla enää me
Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle
Ei haavat niitä repimällä parane
Joten käänny ja kävele
Koska me ei olla enää me

Mulla on ikävä mun parasta ystävää, ikävä sitä ihmistä joka silti romutti mun elämän melkein kahdeksi vuodeksi. En enää anna sen romuttaa mun elämää yhtään enempää, en enää halua uhrata tuolle ihmiselle yhtäkään ajatusta, en enää välttämättä halua että se edes ottaa minuun yhteyttä enkä minä tule enää ottamaan siihen minkäänlaista yhteyttä. Silti mun on vaan niin kova ikävä sitä vaikka tiedän, ettei se ihminen tunne minua enää lainkaan enkä minä sitä. Kaksi tappavaa vuotta on tehnyt meistä kaksi eri ihmistä, meistä on tullut ihmisiä jotka ei tule toistensa kanssa enää toimeen enkä vieläkään tajua, kuinka se on mahdollista. Kaksi vuotta sitten tuo sama ihminen oli minun sisko.

Miss you paradise

Pientä hiljaiseloa..vain minä ja minun ajatukset kahden. Koulu menee päin persettä, en ole jostain syystä jaksanut yhtään panostaa tähän jaksoon ja se näkyy nyt koeviikossa. Kaikesta huolimatta, mulla on takana ihana viikonloppu vaikka olinkin räjähtää perjantaina kun BC sanoi, että mun tulehdus kädestä on siirtynyt alaselkään, lauantain ja sunnuntain välinen yö meni itkien kun en saanut unta, kipu oli vaan niin kova. Kohta pitäisi laittaa BC:lle viestiä, saanko tänään tulla treenaamaan, vaikka tiedän että vastaus on ei ja BC tietää että tulen siitä huolimatta.
Musta taas lähinnä tuntuu ettei mun sisällä ole mitään. Odotan vain joka päivä että pääsen treenaamaan, haluan vain treenata, treenata ja treenata vielä vähän lisää, millään muulla ei ole väliä kunhan pääsen treenaamaan. Onhan tässä maailmassa muitakin tärkeitä asioita mutta minä vain elän urheilulle ja onhan se tullut huomattua viimeisen kuukauden aikana, että ei edes BC saa pidettyä mua kotona vaikka en pystynytkään oikealla kädellä tekemään yhtään mitään.

For the first time life is gonna turn around

Eilen vielä tuntui kun sydän irtoaisi rinnasta, vaivuin vain syvemmälle ja syvemmälle. Jokin puhui minulle kuolemasta, ei se en ollut minä.