Doesn't it feel like our time is running out?

Rakastajattareni on jälleen läsnä, kuiskii korvaani.
Joskus uskon kuulevani, että hän sanoo minun kuolevan.

Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.
Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.

I wanna live but your words can murder

Don't leave me alone with me
see, I'm afraid, of the darkness
and my demons, and the voices
saying nothing's gonna be OK

Sunnuntaina halusin taas viiltää, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Puristin vain käsiäni päätä vasten ja annoin kyynelten valua, nyt voin sanoa etten tehnyt itselleni mitään vaikka kaikki maan ja taivaan väliltä kävi mielessä ja olen ylpeä siitä. Käsi on edelleen paketissa ja kyllä, kipu on sietämätöntä. BC:n mukaan enää hieronta ja kylmähoito ei enää auta, tuohon pitäisi vielä lisätä sähköhoito, samalla se jo uhkaili jännetuppitulehduksilla ja saikulla joka sai mun yöunet katoamaan kun vain mietin sitä, mitä BC päivällä sanoi.
Hermostun, olen malttamaton ja epätoivoinen tuon käden suhteen. Kaikki muut uskovat sen suhteen paitsi minä, minä en enää jaksa uskoa että tuota kättä saadaan ikinä kuntoon. Juuri eilen itkin silmäni päästä ja mietin, etten edes muista miltä tuntuu kun tuo käsi on kunnossa, kun voi kirjoittaa, treenata normaalisti, pitää jotain painavempaa kunnolla kädessä, nyt kun hyvällä tuurilla puhelin pysyy kädessä ja silloinkin joudun puristamaan kunnolla. En ole pitkään aikaan ollut näin negatiivinen asioiden suhteen, olen oppinut ajattelemaan positiivisesti mutta juuri nyt en saa mitään positiivista ulos.

Don't bury me

don't let me down

don't say it's over

cause that would send me under

underneath the ground

Et huomaa

Jos mä oon oikee
miks kadulla mun läpi kävellään
jos oon oikee
miksen muista omaa nimeänikään
kai mä hengitän

juttelen vaikken tunne sanoja
mun äidinkieli kuin heprea
herään illalla nukahdan aamulla
elän valveunessa

mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
ei oo olemassa kummituksii
eiks nii

Eilen hymyilin, nauroin kovaan ääneen,

sen keskustelun ajaksi unohdin kaiken muun, 

keskityin vain siihen mitä tapahtuu nyt ja tässä, nauroin vähän lisää.

Kiitos siitä maailman täydellisemmälle ihmiselle, 

ihminen joka saa mut aina tuntemaan että olen osa muita.

Ehkä tänäänkin yritän, ei kukaan huomaa eroa eiliseen.

I'm so tired but I faint

Astun ovesta sisään, ensimmäisenä näen ihmisjoukon, kaikki nauraa, juo, pitää hauskaa. Ahdistus iskee heti ovella, en kestä, en minuuttiakaan. Mun kurkkua polttaa, haluan pois. Liikaa ihmisiä ympärillä, liian paljon ääniä, liian monta silmää, liikaa ahdistusta, haluan pois, juosta pois. Yritän hymistellä, pitää juttua yllä, olla iloinen, yritän näyttää siltä että minua kiinnostaa, yritän näyttää siltä että viihdyn vaikka mun sisällä iskee paniikki, joka ikinen minuutti, joka ikinen sekunti mun sydän lyö vaan kovempaa.
Edes festareilla mulla ei tuu tätä fiilistä, siellä mua ei ahdista näin paljon. Painelen vuorotellen molempia käsivarsia, kipua, haluankomä sitä todella? Oikea käsivarsi on niin jumissa että pienikin liike sormissa sattuu, painelu, se sattuu ihan helvetisti. En vain enää välitä. Mun sydän lyö vaan kovempaa ja kovempaa, en kestä, en halua antaa paniikille valtaa, haluaisin vain päästä johonkin yksin, kärsiä yksin, tehdä kaiken yksin, en halua nähdä muita, en nyt. Haluan vain pois.

Help, I have done it again

I have been here many times before

hurt myself again today

and, the worst part is there's no-one else to blame

I have lost myself again

lost myself and I am nowhere to be found,

I think that I might break

I've lost myself again and I feel unsafe

Niin vanha biisi, silti kun kuulen tämän se saa mulle kylmät väreet, itken,
laulan mukana, itken vähän lisää ja mietin, olenkomä edelleenkin se sama, 
haluanko todella pois?

Kesällä vasta ymmärsin miltä oikeasti näytän muiden silmissä. Tämä on ollut ensimmäinen kesä

On hassua katsoa tilastoja ja huomata että edelleen, vaikka olen ollut kauan poissa, vielä joku jaksaa lukea tätä blogia. Ehkä minun pienet aivonystyrät ei ikinä ymmärrä sitä, että miksi ihmiset lukee juuri minun blogiani, vaikkakin olen kirjoittanut blogia yhteensä melkein neljä vuotta niin se on siltikin aina niin ihmeellistä kun joukkoon liittyy uusia lukijoita.
Mun pienet aivonystyrät ei pysty ikinä ymmärtämään edes sitä, miten en vain pysty näkemään itseäni sellaisena kun muut näkevät, en vieläkään enkä tiedä pystynkö ikinä. Syömishäiriö asuu mussa aina, kesti kauan hyväksyä se tosiasia, että se pienen pieni ääni ei häviä vaikka kuinka yritän tappaa sitä, olen kuitenkin oppinut hallitsemaan mutta minäkuva on vieläkin ihan vääristynyt. Olen saanut paljon kehuja ulkonäöstäni, ihmiset jaksavat ihmetellä kuinka olen näin hyvässä kunnossa ja miten oikeasti vain jaksan painaa alusta loppuun täysillä, silti kun katson peiliin näen sen ihraisen läskiperseen,

There's something wrong with my head

Viime postauksessa mainitsin etten ole kirjoittanut kuukauteen, sitä ennen poistin blogin ja luulin sen olevan lopullista. Nyt sanon saman asian, en ole kirjoittanut melkein kahteen kuukauteen, poistin välissä blogin ja luulin sen olevan lopullista, blogi on ollut kuollut melkein kaksi kuukautta koska en tiedä mitä tälle teen, minulla ei ole yhtään ideaa. Kuitenkin aina kun poistan tämän blogin, tulee orpo olo koska tiedän että tänne voin kertoa asioita mitä pääblogiini en ikinä laittaisi, se helpottaa joten päätin että säilytän tämän blogin, kirjoittelen kun huvittaa ja kun on asiaa ja aikaa, en ota paineita tästä blogista ja siitä, etten ole kirjoittanut. Haluan nyt kuitenkin kietoa yhteen pieneen nippuun nämä pari kuukautta ja kerron vähän teille missä mennään ja mitä on tapahtunut.

• Olen kesän aikana opetellut olemaan oma itseni ja olen onnistunut siinä hyvin.
• Olen myöskin opetellut hallitsemaan omaa elämääni ja koen että nyt vihdoin kykyenen tehdä järkeviä päätöksiä ja hallita mieltä ja kehoa.
• Aloitin muutama viikko sitten koulut
• Muutin kuukausi sitten keskustaan ja asun tuntemattoman ihmisen kanssa (joka ahdistaa..)
• Olen treenannut ahkerasti mutta myös jättänyt niitä väliin ja pitänyt kevyempiä viikkoja jos siltä tuntuu.
• Olen lopettanut suorittamisen treenatessani, liikun koska rakastan sitä eikä siksi että on pakko.
• Olen jo ehkä pikkuisen osannut nauttia elämästä.
• Välit isään on nyt paremmat kun en enää asu kotona (..ja välimatkaakin on tarpeeksi ettei ihan heti törmätä)
• Olen tutustunut muutamaan hienoon ihmiseen
• Olen alkanut miettiä uudestaan vanhojen tansseja, haluan tanssia mutta silti epäröin mutten siltikään halua tehdä pettymystä parilleni.
• Olen pysynyt viiltelemättä
• Olen myöskin jutellut monien ihmisten kanssa ongelmistani (syömishäiriö, viiltely, isä jne.), eniten kuitenkin BC'n kanssa.