Luettuani tämän postauksen mun päässä on surrannut ajatuksia aiheesta ja aiheen ohi ja nyt haluaisin jakaa nämä ajatukset teidän kanssa. Minulla on ollut paljon, tarkotan siis todellakin paljon eli suomeksi koko elämäni ajan ongelmia sen kanssa, etten tunne itseäni tärkeäksi. En tunne että kukaan välittää, en tunne että kukaan piittaisi jos hyppäisin lähimmän junan alle. En ole koskaan tuntenut että joku välittäisi ja vähättelen aina itseäni, en tiedä miltä tuntuu kun joku välittää. Vaikka faktahan on se, että jokainen ihminen on jollekkin tärkeä, jollain tapaa. Kukaan ei ole yksin tässä maailmassa ja aina löytyy joku joka välittää. En tunne oloani tärkeämmäksi jos joku sanoo välittävänsä minusta tai muuta sellaista, minulle on aivan sama onko hiljaa, kun teot puhuu kuitenkin puolestaan. Kun kävelen kadulla niin tuntuu, että hukun muiden joukkoon ja kun näen tuttuja niin tuntuu oikeasti hyvälle, kun jotkut moikkaa, tuntuu siltä että joku muistaa minut ja sekin on ollut minulle aika outoa koska tuntuu, etten merkitse mitään ja minut unohdetaan helposti ja pian.
Siitä että olen viimeisen kahdeksan kuukauden aikana edistynyt todella paljon ja saanut uusia ajatuksia itsestä ja jo se, etten vähättele itseäni niin paljon ja uskon enemmän itseeni on ihan uutta ja ihmeellistä. Saan kuitenkin kiittää vain yhtä ihmistä joka on viimeisen kahdeksan kuukauden aikana pitänyt pääni pinnalla ja saanut minulle sen ajatuksen etten ehkä olekkaan niin huono - hän teki tämän kaiken tietämättään, sen ihmisen nimi jääköön mainitsematta mutta viisaimmat ehkä hoksaavat kenestä on kyse, tämä kyseinen henkilö piristää vieläkin minun iltoja ja siitä ihmisestä saan inspiraatiota ja voimaa jatkaa eteenpäin, koska näen siinä ihmisessä minun tulevaisuuden, haluan tehdä juuri samaa hommaa tulevaisuudessa. En kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi Helmi ole ollut isossa osassa siinä, että olen edistynyt ihan huikeasti, Helmi on mun tukipilari, mun sisko ja jaan sen kanssa kaiken. Kuitenkin aiemmin jo mainitsin, että minuun ei tehoa lauseet "Aurinko paistaa risukasaankin" tai "tunnelin päässä on aina valoa", eikä oikeastaan mikään muukaan kulutettu "tsemppilause", olen saanut niitä kuulla niin paljon Sinilinnulta että ne ei enää meinaa tepsiä. Minulle on jo paljon, että ensimmäistä kertaa elämässäni uskon itseeni päivä päivältä enemmän ja vihdoin tuntuu siltä, että vielä joku päivä pystyn elämään normaalia elämää, ilman ahdistusta kaloreista tai epäterveellisestä ruuasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti