On hassua katsoa tilastoja ja huomata että edelleen, vaikka olen ollut kauan poissa, vielä joku jaksaa lukea tätä blogia. Ehkä minun pienet aivonystyrät ei ikinä ymmärrä sitä, että miksi ihmiset lukee juuri minun blogiani, vaikkakin olen kirjoittanut blogia yhteensä melkein neljä vuotta niin se on siltikin aina niin ihmeellistä kun joukkoon liittyy uusia lukijoita.
Mun pienet aivonystyrät ei pysty ikinä ymmärtämään edes sitä, miten en vain pysty näkemään itseäni sellaisena kun muut näkevät, en vieläkään enkä tiedä pystynkö ikinä. Syömishäiriö asuu mussa aina, kesti kauan hyväksyä se tosiasia, että se pienen pieni ääni ei häviä vaikka kuinka yritän tappaa sitä, olen kuitenkin oppinut hallitsemaan mutta minäkuva on vieläkin ihan vääristynyt. Olen saanut paljon kehuja ulkonäöstäni, ihmiset jaksavat ihmetellä kuinka olen näin hyvässä kunnossa ja miten oikeasti vain jaksan painaa alusta loppuun täysillä, silti kun katson peiliin näen sen ihraisen läskiperseen,

There's something wrong with my head

Viime postauksessa mainitsin etten ole kirjoittanut kuukauteen, sitä ennen poistin blogin ja luulin sen olevan lopullista. Nyt sanon saman asian, en ole kirjoittanut melkein kahteen kuukauteen, poistin välissä blogin ja luulin sen olevan lopullista, blogi on ollut kuollut melkein kaksi kuukautta koska en tiedä mitä tälle teen, minulla ei ole yhtään ideaa. Kuitenkin aina kun poistan tämän blogin, tulee orpo olo koska tiedän että tänne voin kertoa asioita mitä pääblogiini en ikinä laittaisi, se helpottaa joten päätin että säilytän tämän blogin, kirjoittelen kun huvittaa ja kun on asiaa ja aikaa, en ota paineita tästä blogista ja siitä, etten ole kirjoittanut. Haluan nyt kuitenkin kietoa yhteen pieneen nippuun nämä pari kuukautta ja kerron vähän teille missä mennään ja mitä on tapahtunut.

• Olen kesän aikana opetellut olemaan oma itseni ja olen onnistunut siinä hyvin.
• Olen myöskin opetellut hallitsemaan omaa elämääni ja koen että nyt vihdoin kykyenen tehdä järkeviä päätöksiä ja hallita mieltä ja kehoa.
• Aloitin muutama viikko sitten koulut
• Muutin kuukausi sitten keskustaan ja asun tuntemattoman ihmisen kanssa (joka ahdistaa..)
• Olen treenannut ahkerasti mutta myös jättänyt niitä väliin ja pitänyt kevyempiä viikkoja jos siltä tuntuu.
• Olen lopettanut suorittamisen treenatessani, liikun koska rakastan sitä eikä siksi että on pakko.
• Olen jo ehkä pikkuisen osannut nauttia elämästä.
• Välit isään on nyt paremmat kun en enää asu kotona (..ja välimatkaakin on tarpeeksi ettei ihan heti törmätä)
• Olen tutustunut muutamaan hienoon ihmiseen
• Olen alkanut miettiä uudestaan vanhojen tansseja, haluan tanssia mutta silti epäröin mutten siltikään halua tehdä pettymystä parilleni.
• Olen pysynyt viiltelemättä
• Olen myöskin jutellut monien ihmisten kanssa ongelmistani (syömishäiriö, viiltely, isä jne.), eniten kuitenkin BC'n kanssa.

hh

Mua pelottaa ja ehkä vähän ahdistaakin. Kysyin BCltä olisiko sillä aikaa hieroa mun jumissa olevia jalkoja, se lupasi ilmoittaa heti. Perjantaina pumpissa kuulen lauseen "voisin ottaa sut keskiviikkona tai torstaina" jonka aikana en edes tiedä mitä ajattelin, olin helpottunut ja kauhuissani, kaikki samaa aikaa. En halua mennä vieraalle hierojalle ja koska BC tietää minun sh taustastani on kaikista helpointa mennä sinne, kuitenkin nuo arvet mun jaloissa saa mut miettimään. Toisaalta helpottaa tietää,

I said I played this song so many times before

Täällä taas mutta miksi? En ole kirjoittanut kuukauteen eikä tätä blogia pitänyt enää koskaan jatkaa. Halusin keskittyä toiseen blogiin, halusin keskittyä treenaamiseen ja halusin keskittyä elämän positiivisiin puoliin. Halusin alkaa elää tällaisena kun olen ja hyväksyä itseni. Kyllä, niin olen myös tehnyt. Olen nauttinut elämästä, nauttinut treenaamisesta yksin ja muiden kanssa, olen ollut välittämästä mitä muut ajattelee kun ne katsovat minua. Olen hyväksynyt itseni tällaisena, en ole päästänyt itseäni ylikuntoon, en ole riutunut nälässä, olen päivä päivältä hiljentänyt anoreksian volyymiä ja vihdoin tuntuu, että pystyn hallitsemaan täysin itseäni. En satuta itseäni enkä riudu enää nälässä vaikkakin tiedän, että sh elää tässä kehossa aina, kyse onkin siitä kuinka sitä pystyy hallitsemaan.
Tämä on kuitenkin päiväkirjani enkä halua toisen blogini puolelle kirjoittaa liian syvällisiä postauksia tai ainakaan tämmöisiä kuin tänne. Tämän kuukauden aikana mulle on monesti tullut ahdistus siitä, etten saa mihinkään purkaa itseäni. Kyllä, voin hyvin kiitos kysymästä, en kuitenkaan niin hyvin kun haluaisin. Joku on vialla enkä tiedä mikä. Mulla on ollut ikävä kirjoittaa juuri niin mitä päässä on, laittaa vain omat ajatukset sanoiksi ja kirjoittaa ne tähän blogiin. Musta tuntuu niin vapauttavalta kirjoittaa joka ajatuksen tähän koska tämä blogi on sitä varten. Voisin kirjoittaa pienen romaanin viimeisestä kuukaudesta, siitä ajasta minkä tämä blogi vietti roskakorissa. Haluan pitää tämän blogin päiväkirjana, kirjoittaa kun siltä tuntuu. Minulla on jo kuitenkin se "pääblogi" ja haluankin, että tämä on ihan fiilispohjanen, kirjoitan kun siltä tuntuu enkä halua kokea ahdistusta siitä etten ole kirjoittanut päivään tai jopa viikkoon. Yritän kuitenkin pitää blogia elossa, on ihana nähdä että te olette jääneet vaikka minä lähdin, olen kuitenkin nyt takaisin enkä ole lähdössä ihan heti pois.

Tauko

tämä blogi jää hetkeksi tauolle. Haluan hetkeksi keskittyä positiivisiin asioihin tai ainakin yrittää ja haluan panostaa täysillä toiseen blogiini. Halukkaille voin linkittää toisen blogini, tulen kuitenkin vielä takaisin, haluan vain hetken hengähtää..

Tell me are you just getting by?

En tiedä onko tämä aihe muille tuttua mutta aina kun juttelen yhdelle ihmiselle niin mulla tekee mieli kertoa tästä helvetistä. Aina kun tutustun uuteen ihmiseen johon voin luottaa ja tiedän että se ymmärtäisi minua niin haluaisin kertoa tästä kaikesta. Ehkä se helpottaisi, saan kerrottua sen kaikista kipeimmän asian ja mikä parasta, kyseinen henkilö kuulee sen suoraan minulta. Kuitenkin aina siinä on joko tuhat muuta ympärillä tai sitten en vain tiedä, miten aloittaa. Ahdistaa kun se luulee, että olen elämää täynnä oleva nuori nainen vaikka sisältä kaikki on rikki, tiedän että se on nähnyt mun arvet jalassa josta ei voi erehtyä, mistä ne on lähtöisin..

People should know they shouldn't step on my toes

Katsoin videon missä kuulin Sinilinnun nauravan. Mulla tuli mieleen se kun viimeksi nähtiin, se viimeinen halaus ennen kuin hyppäsin bussiin. Jos olisin silloin tiennyt etten tule näkemään sitä enää koskaan olisin antanut sen bussin mennä ohi vaikka se olikin illan viimeinen. En ole myöntänyt sitä edes hiljaa itselleni, että minulla on ikävä tuota ihmistä, olen yrittänyt vain puskea sen takaisin nurkkaan ja pois mielestä. Olen ollut koko ajan menossa ja koko ajan on ollut joku rauta kuumana etten muistaisi koko ihmistä, olen yrittänyt unohtaa ja nyt huomaan, että se on ehkä mahdotonta.
Laitoin Sinilinnulle viestin jota tulen katumaan hetken päästä. Mun on vain pakko jatkaa eteenpäin ja rakennettava oma elämä ilman Sinilintua. En usko että koskaan saadaan nämä asiat selviksi ja vaikka joskus saataisiinkiin niin sen aika ei ole tässä ja nyt, haluan keskittyä niihin jotka oikeasti välittävät myös minusta, en halua olla enää kenenkään heittonukke ja myös Sinilintu tulee huomaamaan sen, että minun varpaille ei astuta eikä minua ole tehty leluksi. Ehkä tämä tästä, kun saan päähäni taas järkeä ja pääsen taistelemaan combattiin..

Sanoista teoiksi
hyvästä pahaksi
sisällä jälki ikuinen