Vihaan kyllästynyt

Juttelin Helmen kanssa eilen, itseasiassa se laittoi viestiä. Meillä meni tavallaan välit toukokuussa.. tai.. kaikki vaan jotenkin muuttui. Helmi on ollut mulle aina se parhain kaveri ja on ollut jotenkin outoa elää ilman sitä. Eilen se kertoi että sillä on ikävä ja selitteli vähän että mitä on tapahtunut. Koska kaikki johtuu kuitenkin Helmen puolelta miksi ei olla enää "väleissä". En vain osaa sitä juuri nyt selittää. Haluaisin kuitenkin että asiat olisi joskus taas niin kun ennenkin. Uskon kuitenkin siihen.

Viimeinen jakso alkoi. Tai minulle se ei ole aivan viimeinen. Lukulomalla pitää tehdä muutama tenttikoe ja yksi kurssi, muuten olen vapaa. Teen kaikkeni että saan pelastettua tän mun kohta kolmen vuoden lusmuilun ja pääsisin 31.5 pois. En vaa jotenkaan vielä ole saanut mahdutettua päähäni että voisin käydä 3,5v, ei vaan kiinnosta pitää lakkiaisia joulukuussa...keskellä talvea.


Nykyään, ehkä liikaakin, kun katson itseäni peilistä alusvaatteilla meinaan oksentaa. Mulla vaan tekis mieli ottaa ne jotkut sakset ja leikata kaikki ihrat vaan kappaleiksi maahan. Välillä toivon että niin voisi tehdä, liian helppo tapa laihtua. Tuntuu että sellu hytkyy joka paikassa. En vain pidä itseäni hyvännäköisenä. En vain osaa. Välillä tulee mieleen se kun ennen vihasi itseään ihan liikaa, veitsi oli ainoa pakokeino, tapa rangaista itseäni. Välillä mietin auttaisiko se vieläkin. Kuitenkin katuisin liikaa joten en ole mitään tehnyt sitten syyskuun 12. Välillä tuntuu kun mut on vain tuomittu hölskymään, oksettavaa.

In my sweetest dreams I'm with you

Kuukausi. Typerä kuukausi ja plussana yksi päivä milloin olen viimeksi kirjoittanut. Olen pahoillani ja hengissä ollaan, paremmassa voimissa kun tuolloin kuukausi sitten. Ehkä olen vain keräillyt vähän voimia.

Kuitenkin, halusin nyt tulla kirjoittamaan. Kerroin keväällä kuinka 201 päivää sitten, eli toukokuun ensimmäinen, menin nyt jo entisen ystäväni kanssa juhlimaan pieleen mennyttä vappua baariin. Selitän nyt vielä kuitenkin kaiken uudestaan, edellinen sepostus oli mielestäni jotenkin sekava ja.. no olin silloin ehkä-vähän-täpinöissäni.

Kuitenkin meidän illassa oli yksi sääntö; miehiä ei saa tuoda baariin. Joka lähinnä tarkoitti sitä ettei niistä keskustella koska edellisenä iltana molemmilla miehet olivat pilanneet päivän. Karaoke puolella meidän seuraamme liittyi melkein saman ikäinen tyttö joka oli kova keskustelemaan ja jankkasi paljon samoja asioita. Yritin vain nyökytellä ja esittää että kuuntelisin kun katseeni tarttui mustapioiseen tyyppiin. Tämä olikin vasta hämärää, koska baarissa oli pimeää ja tämä kyseinen tyyppi istui kuitenkin kahden punatukkaisen naisen kanssa sen verran kaukana etten huomannut kuin sen että kyseessä on hoikka, mustapipoinen....mies. Kuitenkin sisimmässäni tunsin että tuon on oltava todella hyvä tyyppi. Tytöt yritti rohkaista että mene nyt juttelemaan, aina kun ne punatukkaiset kävi vessassa olin lähellä mennä. Tytöt ehdotti että ne lähtee laulamaan ja minä menisin juttelemaan. Juuri kun vuoro tuli punatukkaiset astui sisään, mustapipoinen suuteli toista punatukkaista ja totesin että se on varattu.


Kello lähestyi puolta neljää ja kaikki häädettiin loppu ajaksi yläkertaan. Istuttiin vain johonkin istumaan ja meidän seuraan tuppautui jotenkin pari miestä. Hoksasin nopeasti että kyseinen mustapipo ja kaksi punatukkaista istui meitä vastapäätä ja tästä kuiskuttelin ystävälleni. Toinen miehistä halusi välttämättä tietää mitä kuiskuttelin ja sanoin että tuo mustapipo on suloinen. Kohta kuului "BULLET FOR MY VALENTINE!!" "Tuo tyttö haluais puhua sulle", älkää edes kysykö mistä tuo bullet for my valentine tuli, koska kyseinen mustapipo ei liity bändiin mitenkään, eikä edes kuuntele sitä. Noh, siinä sekunnissa tajusin että miehet tuntevat toisensa, pala kurkussa siirryin ja vaihdoin tyypin kanssa pari sanaa. Sovittiin että hän laittaa mulle seuraavana päivänä viestiä.

Tämän pitkän alkusepustuksen jälkeen haluaisin mainita oikean syyn miksi halusin tulla kirjoittamaan. Kyseessä on siis Toni ja haluaisin kertoa tästä ihanuudesta jotain myös teillekkin, koska montaa sanaa en ole tästä ihmisestä sanonut. Keskustelun aikana selvisi että Toni on lähihoitaja, työskentelee vanhusten parissa ja mikä jännittävintä, kysyin ikää ja vastaukseksi tuli 24. Tällä hetkellä kuitenkin jo 25. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen ja ainoa mitä taisin mielessäni miettiä oli että arvasin....perkule. Vastasin olevani 18.


Kun kerroin Tonista muutamalle ystävälleni oli joidenkin ilme näkemisen arvoinen, on tullut myös alkushokkeja kuten "sehän haluaa kohta lapsia?!?!" Suurin osa oli kuitenkin helpottuneita, koska edellinen säätö oli 33 ja sitä edelliset 22 luokkaa. Joka näkemisen jälkeen tuo ihminen on saanut mut ihastumaan vain enemmän ja enemmän, lopulta sain siltä paidan joka tuoksui ihan Tonille, nukuin sen paidan kanssa ja aina kun tuoksutin sitä se sai mun kropan vaan vilisemään eikä nukkumisesta tullut mitään. 18 kesäkuuta alettiin "virallisesti" seurustelemaan, eli päivitettiin se facebookkiin.

Toni on ehkä maailman ihanin ihminen, se on ystävällinen, hyväkäytöksinen ja osaa olla myös herrasmies. Toni ottaa minut aina huomioon ja on kestänyt minua niin huonoina kun hyvinäkin hetkinä. Toni kutiaa helposti ja saan jotenkin kummasti tuon kyynisen ihmisen nauramaan ja hyvälle tuulelle. Toni on älytön Ville Valo fani, eikä siinä mitään, niin olen itsekkin.

Silti, olen vastannut lukuisat kerrat kysymykseen; Millaista on seurustella noin "vanhan" kanssa? Eihän se millään tavalla mitenkään eroa. Ikäeroa on 6½v, ikä on pelkkä numero. En jaksa välittää mitä muut on mieltä mutta välillä turhauttaa aina kohdata samat kysymykset aina uudelleen koska ikäero ei ole ollut minulle eikä Tonille mikään ongelma. Tänään viimeksi sain kuulla että jos seurustelee nuoremman kanssa (tässä tapauksessa tarkoitetaan Tonia) niin sitä katotaan kieroon vaikka todellisuudessa Tonin kaverit jotka on ikävuosien 87-91 väliltä on ottanut mut paremmin vastaan kun omat ystäväni ja sillä tarkoitan sitä ettei Tonin ystävillä ole ollut mitään alkushokkeja asian suhteen.

Huomenna tulee viisi kokonaista kuukautta täyteen seurustelua ja sehän ei ole kovin pitkä aika mutta minulle se on ihmettelemisen arvoinen. En olisi ikinä uskonut että kukaan huolisi tällaista ihmistä kun minä monien säätöjen jälkeen. Ja vaikka huolisikin niin että kestäisi minua näinkin kauan niin saa nostaa Tonille hattua.

Kiitos ja anteeksi romaanista. Olen kuitenkin vielä hengissä enkä tätä blogia ole unohtanut.

Ekaks mä en luottanut ollenkaan,
ja just kun opin luottamaan,
sä et uskonut ja tahdoit lopettaa
Ja sit ku mä lähinki menemään,
tajusit ei tän näin pitäny mennäkään

Iske vihdoinkin, iske kovemmin
puukko mun rintaan, en enää palaa
Tahdon irrottaa,
koska se helpottaa,
mutta ne muistot mua tänään halaa

"Kun viikonloppuna muutan niin otan vähän etäisyyttä kaikesta.."

Viimeisen kahden viikon tapahtumia ja tuo lause suustani joka tuntuu niin lopulliselta. Oli lähellä ettei elämäni rakkain ihminen olisi nyt historiaa. Onneksi ei ole. Muutan viikonloppuna viime postauksessa mainittuun yksiöön. Pari päivää sitten vielä tuntui että kaikki on kääntynyt ihan ympäri. Me vain riidellään. Mitä ikinä toinen sanoo niin se saa jonkinlaisen riidan aikaiseksi, murruin täysin ajatuksesta että tämä loppuu tähän. Kirjoitin itkien lappua jonka jätin pöydälle, silti olen vielä tässä, onnellisesti parisuhteessa. Luojan kiitos.

Kun muutan viikonloppuna niin otan vähän etäisyyttä kaikesta..

Muutto ensi viikolla, työt alkoi tänään, Tonin kanssa menee hyvin ja mun pitäisi olla onnellinen. Kuitenkin siinä on se sana "pitäisi". En ensinnäkään jaksaisi mennä töihin huomenna kesken loman ja herätä viideltä aamulla. Varsinkin kun nukuin tänään töiden jälkeen kolmen tunnin päikkärit, ei väsytä yhtään. Edelleen etsin töitä, vähän mielekkäämpää. Enkä ole vielä päättänyt mitään edes koulun suhteen. Tästä vaan ei tule yhtään mitään. Mistäpä tulisi...

Beautiful pain

Istuin Tonin kainalossa, itkin ja sanoin että haluan pois. Puristin kynsillä ihoa että saisin edes jotain kipua aikaseksi. Aina kun mun suu aukesi purskahdin itkuun. Melkein jo näin peilistä kuinka mun silmät muuttuu punasiksi, onneksi hallusinaatiot on pysyneet kaukana, luojan kiitos. Mulla vaan pimenee, sanoin Tonille kuinka pelottavaa on se kun joku ottaa vallan. Tuskin se sitä ymmärtää eikä sen edes tarvitse. Tavallaan ehkä toivon että ei, ei sen vain tarvitse. Välillä mietin missä olisin ilman tuota ihmistä, nyt tajuan kuinka hankalia nämä tilanteet on ollut ennen, ennen kukaan ei ollut tukena.


Aiemmin tällä viikolla sain kämpän, ihanan pienen 34 neliöisen yksiön. Siitä tulee varmasti juuri minun näköinen synkkä pikku kämppä. Se oli vielä täysin remontissa eikä siellä oikeastaan ollut vielä yhtään mitään muuta kuin seinät, kolmen viikon päästä sen pitäisi olla remontoitu jolloin pääsen muuttamaan. Lisäksi päätin että vaihdan aikuislukioon. Kävin tänään työhaastattelussa joka meni aika nappiin, huomenna uusi ja ensi viikolla saan tietää loppuuko tämä köyhyys. Toivon että loppuu, olisi ainakin yksi ressin aihe vähemmän.

Who do you think you are?

Laitoin säpöä aikuislukion opolle, sain ajan torstaiksi. Mua jännittää vaikka toisaalta tuntuu että olen tekemässä oikean päätöksen vaikken tiedä yhtään mitä olen tekemässä tai lähinnä, minne olen joutumassa. Bryan Adamsin Please forgive me saa mut vieläkin kyyneliin, vaikka olen kuunnellut sen jo liian monta kertaa. Pikkumustan kuolemasta on kulunut muutaman päivän päästä vuosi. Edelleen tekisin mitä vain että saisin tuon pienen kainalooni ja nukkumaan joka yö viereeni.

Syystä tai toisesta olen alkanut unelmoimaan ajatuksesta että Portugalilainen muuttaisi luokseni ilostuttamaan päiviäni. Olen ajatuksesta enemmän kuin innoissani. Mun on helpompi elää ja pitää itseäni kasassa kun on joku josta pitää huolta, joka on riippuvainen minusta. Se antaa tsemppiä pysymään työkykyisenä. Mainittakoon kuitenkin että olen ollut yllättävän tasapainoinen ja tuntuu että tämä tasapainottuu koko ajan. Hetkittäin voin jopa katsoa peilistä itseäni ja sanoa että olen onnellinen. En ole edes viillellyt kuukauteen.


Aikuislukio. Sana jolle kaksi vuotta sitten sanoin ei todellakaan. Sana jolle vielä hetki sitten sanoin ei todellakaan, kunnes rupesin miettimään asioita uudelta kantilta, siltä kantilta miten olisin itse onnellisempi. Kuten jo aiemmin kerroin päädyin siihen että juttelen aikuislukion opon kanssa koska 1) keskustelu oman lukioni opon kanssa ei oikeen edennyt muuhun kun viimeisiin sanoihin "mutta muista että olet 18 ja saat tehdä siltä miltä itsestäsi hyvältä tuntuu.." 2) jospa se saisi jotain taottua päähäni, vaikka ainakin sen faktan mihin olen menossa koska itselläni ei ole paljoakaan siitä hajua. Tätä asiaa miettiessä olen itkenyt paljon, miettinyt menneitä vuosia ihanien ihmisten kanssa ja miettinyt kuinka hyvää opetusta nyt saan. Mua suoraan sanoen pelottaa. Pelottaa siksi, etten ole eläessäni ollut kuin 3kk suomenkielisessä koulussa. Pelottaa siksi että koko systeemi on minulle uusi ja pelottaa etten opia sitä systeemiä ikinä. Pelottaa koska joudun muuttamaan enkä tiedä vielä minne. Kaikki pelottaa, kaikki uusi. Silti haluan tätä, silti tämä tuntuu oikealta.