Laitoin säpöä aikuislukion opolle, sain ajan torstaiksi. Mua jännittää vaikka toisaalta tuntuu että olen tekemässä oikean päätöksen vaikken tiedä yhtään mitä olen tekemässä tai lähinnä, minne olen joutumassa. Bryan Adamsin Please forgive me saa mut vieläkin kyyneliin, vaikka olen kuunnellut sen jo liian monta kertaa. Pikkumustan kuolemasta on kulunut muutaman päivän päästä vuosi. Edelleen tekisin mitä vain että saisin tuon pienen kainalooni ja nukkumaan joka yö viereeni.
Syystä tai toisesta olen alkanut unelmoimaan ajatuksesta että Portugalilainen muuttaisi luokseni ilostuttamaan päiviäni. Olen ajatuksesta enemmän kuin innoissani. Mun on helpompi elää ja pitää itseäni kasassa kun on joku josta pitää huolta, joka on riippuvainen minusta. Se antaa tsemppiä pysymään työkykyisenä. Mainittakoon kuitenkin että olen ollut yllättävän tasapainoinen ja tuntuu että tämä tasapainottuu koko ajan. Hetkittäin voin jopa katsoa peilistä itseäni ja sanoa että olen onnellinen. En ole edes viillellyt kuukauteen.
Aikuislukio. Sana jolle kaksi vuotta sitten sanoin ei todellakaan. Sana jolle vielä hetki sitten sanoin ei todellakaan, kunnes rupesin miettimään asioita uudelta kantilta, siltä kantilta miten olisin itse onnellisempi. Kuten jo aiemmin kerroin päädyin siihen että juttelen aikuislukion opon kanssa koska 1) keskustelu oman lukioni opon kanssa ei oikeen edennyt muuhun kun viimeisiin sanoihin "mutta muista että olet 18 ja saat tehdä siltä miltä itsestäsi hyvältä tuntuu.." 2) jospa se saisi jotain taottua päähäni, vaikka ainakin sen faktan mihin olen menossa koska itselläni ei ole paljoakaan siitä hajua. Tätä asiaa miettiessä olen itkenyt paljon, miettinyt menneitä vuosia ihanien ihmisten kanssa ja miettinyt kuinka hyvää opetusta nyt saan. Mua suoraan sanoen pelottaa. Pelottaa siksi, etten ole eläessäni ollut kuin 3kk suomenkielisessä koulussa. Pelottaa siksi että koko systeemi on minulle uusi ja pelottaa etten opia sitä systeemiä ikinä. Pelottaa koska joudun muuttamaan enkä tiedä vielä minne. Kaikki pelottaa, kaikki uusi. Silti haluan tätä, silti tämä tuntuu oikealta.
Syystä tai toisesta olen alkanut unelmoimaan ajatuksesta että Portugalilainen muuttaisi luokseni ilostuttamaan päiviäni. Olen ajatuksesta enemmän kuin innoissani. Mun on helpompi elää ja pitää itseäni kasassa kun on joku josta pitää huolta, joka on riippuvainen minusta. Se antaa tsemppiä pysymään työkykyisenä. Mainittakoon kuitenkin että olen ollut yllättävän tasapainoinen ja tuntuu että tämä tasapainottuu koko ajan. Hetkittäin voin jopa katsoa peilistä itseäni ja sanoa että olen onnellinen. En ole edes viillellyt kuukauteen.
Aikuislukio. Sana jolle kaksi vuotta sitten sanoin ei todellakaan. Sana jolle vielä hetki sitten sanoin ei todellakaan, kunnes rupesin miettimään asioita uudelta kantilta, siltä kantilta miten olisin itse onnellisempi. Kuten jo aiemmin kerroin päädyin siihen että juttelen aikuislukion opon kanssa koska 1) keskustelu oman lukioni opon kanssa ei oikeen edennyt muuhun kun viimeisiin sanoihin "mutta muista että olet 18 ja saat tehdä siltä miltä itsestäsi hyvältä tuntuu.." 2) jospa se saisi jotain taottua päähäni, vaikka ainakin sen faktan mihin olen menossa koska itselläni ei ole paljoakaan siitä hajua. Tätä asiaa miettiessä olen itkenyt paljon, miettinyt menneitä vuosia ihanien ihmisten kanssa ja miettinyt kuinka hyvää opetusta nyt saan. Mua suoraan sanoen pelottaa. Pelottaa siksi, etten ole eläessäni ollut kuin 3kk suomenkielisessä koulussa. Pelottaa siksi että koko systeemi on minulle uusi ja pelottaa etten opia sitä systeemiä ikinä. Pelottaa koska joudun muuttamaan enkä tiedä vielä minne. Kaikki pelottaa, kaikki uusi. Silti haluan tätä, silti tämä tuntuu oikealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti