They say that a hero can save us

16 Toukokuuta 2012
Valehtelija, kusipää ja paskiainen. Siitä kaikesta mut on tehty. Olen valmis vaihtamaan mätisäkkini hienoon timmiin kroppaan, olen valmis astumaan siihen helvettiin joka on kuiskinut korvaani valheita jo kauan, olen valmis laihduttamaan vaikka viimeiseen elinpäivään, olen valmis taisteluun.

17 Toukokuuta 2012
Tällainen olen ainiaan, yksi eksyneistä.
Eräs ilman nimeä, ilman rehellistä sydäntä kompassina

20 Toukokuuta 2012
Pystyn tuskin hengittämään, tuskin pysyn edes hengissä. Voin nähdä kuoleman, suoraan edessäni. Tämä on hävitty peli demoneille, tämä on hitaiden tanssimista kuoleman kanssa. Olen nyt tässä mutta kun suljet silmäsi helvetti ottaa vallan maailmassani, en ole enää läsnä ja kohta hautajaiskellot soivat, olen enkeli muiden joukossa luovuttajan titteli kaulassa.

15 Syyskuuta 2012
Pian aukeaa sali, en malta odottaa, saan viimein kiduttaa taas itseäni, olen ansainnut sen, itseppähän olen syönyt itseni tähän kuntoon. Läski mikä läski. Tavoite edelleen -10kg ja heti kun sali aukeaa niin kalorit tulee olemaan sen 600-1000kcal ja joka päivä liikuntaa, joko salilla, nyrkkeilyä tai juoksemista. Nyt kukaan ei enää estä minua.



Taas vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Niitä on joskus mukava katsella, välillä myöskin mietin mitä tarkoitan sanalla "mukava". Niin hassulta kun se tuntuukin, syyskuussa 2012 kirjoitin salin aukeamisesta, pitää kuitenkin tähän väliin sanoa että pitkiin aikoihin tuosta salitreenaaminen ei ollut normaalia, se heitti yli ja paljon mutta kuitenkin, tuon salin ansioista tutustuin BC:hen jonka avulla olen saanut elämäni vähän paremmille raiteille. Tuolloin halusin vain tappaa itseni liikuntaan ja niinhän minä teinkin.
Kaikesta huolimatta, tänään oli ensimmäinen psykakäynti. Niin moni on sanonut olevansa ylpeä minusta tai ainakin iloinen puolestani, tuntui kuitenkin oudolta puhua jollekkin, selittää asioita elämästäni. Lähinnä pohdittiin mitä tapahtui neljä vuotta sitten kun sama psykologi yritti ottaa minuun yhteyttä ja yritin vain selittää, että olen kunnossa. Oli kamalaa miettiä mitä olin neljä vuotta sitten. Olin arpia täynnä oleva yläasteelainen nuori tyttö joka halusi hypätä lähimmältä sillalta alas, mieluiten moottoritielle niin tulee varma kuolema. Painoin ainakin 15 kiloa vähemmän kuin nyt, en kestänyt itseäni ja viilsin jo siitä kun ajattelin ruokaa. Voitte siis vain kuvitella kuinka paljon arpia kehostani löytyi, niitä oli joka puolella.
Mun pitäisi tehdä psykalle aikajana elämästäni, että se oppisi tuntemaan mua vähän enemmän. Kuitenkin luulen ettei sitä mun aikajanaa kestä kukaan muu nähdä kun minä. Tuntuu jo ahdistavalta etukäteen ajatus siitä, että joutuisin katsomaan kaikki nuo vuodet läpi suurennuslasilla ja miettiä mitä hyvää ja mitä huonoa tapahtui. Kaikki oli huonosti, koko elämä oli yhtä helvettiä.

Beautiful pain

I can fake a smile
I can force a laugh
but I'm only human
and I bleed when I fall down

Tämä päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhtenä hetkenä haluaisin repiä joka ikisen paikan palasiksi, tunnen oloni isoksi, minulla on epämukava tässä kehossa tämän näköisenä, toisena hetkenä olen hetken tyytyväinen itseeni; ehkä olisinkin ihan hyvä näin, vai olenko? Valitettavasti kuitenkin tähän päivään on mahtunut enemmän tuota ensimmäistä. Tänään kuitenkin hymyilin, edes pienen hetken aivan kuten ennenkin, treenatessa tuntui kun olisin löytänyt taas sen ilon miksi olen siellä, silti kaikki on yhtä vuoristorataa ja kaikesta huolimatta olen sisältä yksi rikkinäinen palapeli. Kaikki on vaan niin ristiriitaista.


Spinningissä nilkka meinaa pettää ja polvi on kipeä, silti säädän vain lisää vastusta jo valmiiksi raskaan vastuksen päälle. Mikään ei riitä, milloinkaan ei ole tarpeeksi. Kunpa voisin vain maata sängyssä päivät, läppäri jossain lähistöllä että saisin blogiinkin vähän purettua asioita. Musta tuntuu että mikään ei mene niin kun pitäisi, silti tunnen olevani täysin kunnossa. Päässäni pyörii ajatus että peruuttaisin sen psyka-ajan. Pieni ajatus vain, liian pieni. Löysion eilen hallilta kolme terää, ne olivat aivan liian teräviä ollakseen siinä, suoraa minun ulottuvilla. Pidin niitä kädessäni, kokeilin ihoa vasten, kävi jo mielessä että olisin ottanut yhden mukaan, olisin voinut alkaa kantaa sitä mukanani kaikkialla niinkun aina ennenkin, se on turvana mukana minne ikinä menenkin. Sitten tajusin että ei perkele, en minä niin voi tehdä, en vain voi tehdä, se tuntuisi siltä kun pettäisin itseäni.

Coming down

I am finding,
that's not the way I want my story to end

Pari siideriä niin olen jo valmis tappamaan itseni. Eilen kotibileissä tilanne meinasi taas revetä käsistä. Matkalla bussipysäkille ehtiin miettiä kaiken maan ja taivaan väliltä. Halusin vain päästä viiltämään, halusin satuttaa itseäni koska kaikki ahdisti. En tuntenut sieltä bileistä tuskin ketään, kaikki vaan sanoo että siellähän sinä tutustut uusiin ihmisiin, ne kaikki tuntemattomat ihmiset ahdisti, en ole se joka tuntemattomien ihmisten edessä juoksee kaikkien eteen ja huutaa "hei katsokaa minua, olen täällä!", olen se joka on hiljainen ja omissa oloissaan. Onneksi lähdin aikaisin, en olisi kestänyt piättää itseäni yhtään kauempaa. Voin kuitenkin nyt sanoa, etten viiltänyt. En vain halua enää antaa sille tunteelle periksi.


Vielä eilisenkin jälkeen olen sitä mieltä etten tarvitse psykologia enkä muutakaan apua, olen täysin kunnossa omasta mielestäni. Muut yrittävät sanoa ettei tämä ole normaalia, tarvitsen apua, ainakin eilisen perusteella. Olen näiden parin päivän aikana yrittänyt miettiä mikä on muuttunut mikä muistuttaisi entistä ja voin myöntää, että varsinkin tämän viikon aikana muutoksia on tullut niin paljon. Maanantain jälkeen ei olisi varmaan ollut yhtäkään hetkeä, milloin olisin ollut normaali oma itseni, jonnekkin se vain hävisi.

Unfold me

Selailen vanhoja postauksia, niitä jotka piilotin kun blogini koki muodonmuutoksen. Postauksia viime kesästä syksyyn, yksi postaus herättää vieläkin kylmiä väreitä, ne samat kylmät väreet jotka koin silloin kun kirjoitin postausta, jotkut teistä saattaa muistaa tämän mutta haluan sen laittaa vielä kerran tänne.

16 syyskuuta 2013
Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.
Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.


Juttelin tänään BC:n kanssa, tuntui kun mun olisi pakko vähän avata asioita. Juteltiin Sinilinnusta ja B:stä, kaikesta mahdollisesta ja etenkin siitä, mitä tapahtui maanantaina. BC oli yksi niistä joka huolestui minusta, niin ei vain saisi käydä. Ärsyttää ja hävettää, olen vieläkin ihan sanaton koko illasta. En vain enää pysty käsittämään niitä ajatuksia joita päässäni virtasi, ehkä kaksi vuotta sitten ne olivat normaalia arkipäivääni, silloin kävelin jo toinen jalka haudassa ja ase ohimolla. BC sanoi että haluaa minun olevan siinä kunnossa että voin elää ja käydä tunneilla. Todellisuudessa en ole myöntänyt tätä vielä oikein itsellenikään, niinkin paljon kun rakastan liikuntaa ja BC:n tunteja niin nekään ei oikein meinaa kiinnostaa. Liikunta on aina ollut minulle se jonka avulla pystyn pitämään ajatuksia kasassa, nyt olen menettämässä otteen siitäkin, olen menettämässä otteen kaikesta tästä, kaikesta hyvästä.

Monsters sleep inside your head

Tänään sain varattua lääkäriajan, haluan saada mun jalkani kuntoon. Ennen ne ovat olleet vain puheita, puheita siitä että menisin sinne ja saataisiin tietää mikä mun jaloissa on, valitettavasti ennen ne on jääneet puheiksi. Lisäksi huomenna varaan sen ajan psykalle. Viime yö todisti sen, ettei tästä tule mitään ellen tee asian eteen jotain. Ajatus siitä että menisin juttelemaan johonkin on ollut mielen päällä liian monta vuotta, viime kesänä hautasin ajatuksen kokonaan. Haluan seistä sanojeni takana, haluan näyttää sen muille ja itselleni. Nyt teen täyskäännöksen, tästä ei ole kun suunta ylös.

Runaway

She feels lost in her own life
treading water just to keep from slipping under
and she wonders if she's where she's supposed to be
tired of trying to do it right
En saa unta, olen syönyt kahden tunnin treenaamisen jälkeen yhden leivän. Nälkä vain kasvaa mutta en halua syödä. Yöllä ei saa syödä, se lihottaa. Haluaisin kiljua kovempaa kun ne äänet päässäni. Haluan ne pois, haluan elää omilla säännöillä, en siltikään pysty siihen, en ole tarpeeksi vahva, tottelen vain kiltisti mitä käsketään.
Viiltelin. Melkein 1½ vuoden jälkeen olin veitsi kädessä ja käsi veressä. Se vain tapahtui enkä itsekkään tiedä kunnolla mitä tapahtui. En vain pystynyt kontrolloimaan enää itseäni. Sain jo yhden, tai ehkä kahdenkin, huolestumaan puheillani siitä, että hyppäisin pää edellä täältä neljännestä kerroksesta suoraan kadulle. Sen pienen hetken tuntui siltä ettei minulla ole menetettävää, olen täysin turha ja vapaa tekemään itselleni mitä vain.
Haluan pois täältä sinne missä ei satu, haluan pois täältä sinne jossa voin listaa kirkkaana tähtenä muiden joukossa.

It feels like i'm losing again

My whole world is the pain inside me
the best I can do is just get through the day

   "Kyykkää vähän syvemmältä, sulla on niin isot lihakset jaloissa!"

                                "Sulla on niin lihaksikkaat jalat!"

"Kun sää treenaat niin paljon ja oot tuollanen terveellinen!"

En jaksa ymmärtää missä ihmiset näkevät lihaksia minun kehossani. Sehän on pelkkää rasvaa joka puolelta. Joka paikka hyllyy ja se oksettaa. Läskit pursuaa yli vaatteista, yritän olla katsomatta peiliin etten näkisi. Haluaisin leikata saksilla kaiken ylimääräisen pois jos se vaan olisi mahdollista..


Then the darkness surrounds me
I know I'm alive but I feel like I've died
and all that's left is to accept that it's over
my dreams ran like sand through the fists that I made
I try to keep warm but I just grow colder
I feel like I'm slipping away