Goodbye my friends

20 Toukokuuta 2012
Rakastajattareni on jälleen läsnä, kuiskii korvaani.
Joskus uskon kuulevani, että hän sanoo minun kuolevan.

Pystyn tuskin hengittämään, tuskin pysyn edes hengissä. Voin nähdä kuoleman, suoraan edessäni. Tämä on hävitty peli demoneille, tämä on hitaiden tanssimista kuoleman kanssa. Olen nyt tässä mutta kun suljet silmäsi helvetti ottaa vallan maailmassani, en ole enää läsnä ja kohta hautajaiskellot soivat, olen enkeli muiden joukossa luovuttajan titteli kaulassa.

Pieni pätkä päiväkirjaani, pieni palanen minua toukokuussa 2012.

Happiness

Elämä hymyilee, ainakin vähän, juuri nyt. En olisi voinut toivoa muuta kuin sen, että uusi vuosi alkaa hymyllä eikä pahalla ololla, en olisi voinut toivoa muuta kuin sen että tänään, kun katson itseäni peilistä näen todellisen itseni enkä sitä ihrakasaa jolla on ylimäärästä joka paikassa. Hetki ilman ahdistusta, hetki ilman kaikkea sitä. Olen onnellinen tämän pienen hetken ja ehkä huomisen. Nautin joka sekunnista kun ei ole pahaa oloa, osaan jo nauttia siitä kun on hyvä olla, oikeasti hyvä olla. Tämä päivä on jo puolessa välissä tai ainakin minä ajattelen niin. Huomisesta tulee hieno, huominen on täynnä kaikkea kivaa tekemistä jonka kruunaa illalla BC:n tunti. Tänään on lepo, en muista milloin viimeksi olisin ollut lepopäivänä näin hyvillä fiiliksillä, nyt olen ja nautin siitä. Nauttikaa tekin!

2013, thanks for the memories

This year has been literally the greatest year in my entire life,
I don't know where I could begin to start to tell you..
Halusin tulla jo kirjoittamaan tästä vuodesta. En tiedä onko se vähän liian aikaista, mutta halusin kuitenkin jos tämä sattuu jäämään vuoden viimeiseksi postaukseksi. Ajattelin vähän listata ajatuksia kuluneesta vuodesta, enemmän haluaisin keskittyä etsimään ne positiiviset jutut enkä keskity niinkään niihin negatiivisiin, tai ainakin yritän olla keskittymättä. Tästä voi tulla kilometripostaus mutta sen voi itse päättää mitä lukee vai lukeeko ollenkaan.

Ensimmäisenä asiana ajattelin kertoa teille minusta joka olin tammikuussa 2013. Olin ulkokuoreltani miltein saman näköinen kun nytkin, täytin vuosia ja luulin olevani onnellinen. Minulla oli elämässä kaksi tärkeintä asiaa, yksinkertaisuudessaan ne olivat Pikkumusta ja liikunta. Pikkumusta oli mulle henkireikä, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi sitä jos olisin tehnyt itselleni jotain sellasta etten olisi voinut pitää Pikkumustasta huolta. Liikunnalla taas pidin itseäni pystyssä, hain toista keinoa purkaa vihaa ja pahaa oloa, en halunnut viiltää ja yritin kaikkeni etten viiltäisi vaikka teki mieli. Olin monesti jo veitsi kädessä kunnes tajusin että en voi. Opettelin sitä mitä minä merkitsen itselleni, kohensin itsetuntoani salilla vaikkakin siellä ahdisti ja pirusti koska tuntui että kaikki katsoo minua kun halpaa makkaraa ja miettii, että mikähän läski se tuossakin lyllertää. Olin joka paikassa "anteeksi että olen täällä, voin kadota jos haluat"-asenteella. En nauttinut elämästä koska se oli silkkaa helvettiä, en pitänyt itsestäni ollenkaan. Ainoa paikka missä tunsin itseni edes joksikin oli BC:n tunnit, tuolloin en tuntenut BC:tä ollenkaan enkä olisi ikinä uskonut, että joskus saisin mahdollisuuden tutustua siihen. Itse asiassa en muista oliko se jo tuolloin kun BC kyseli minulta kaikkea omituista mutta se nyt ei muuta tätä mihinkään suuntaan joten sillä ei ole väliä, joskus tuolloin se kuitenkin tapahtui kun BC:tä alkoi kiinnostaa, että kukahan tuo tyttö tuolla eturivissä on kun se ei mihinkään katoa.

'Cause sometimes you just feel tired,
feel weak, and when you feel weak, you feel like you wanna just give up.
but you gotta search within you, you gotta find that inner strength
and just pull that shit out of you and get that motivation to not give up
and not be a quitter, no matter how bad you wanna just fall flat on your face and collapse.
Viime talven jälkeen päätin, etten aio uhrata enää yhtäkään kyyneltä Sinilintuun, ihan sama mitä se tekisi niin minä pysyn vahvana, seison omilla jaloillani ja pidän järjen ja tunteet kaukana toisistaan. Onneksi tajusin jo silloin, ettei tämä tilanne tule helpottamaan, olin vihdoin fiksu koska tässähän se nähdään, melkein vuosi taas eteenpäin ja tilanne on täysin sama.

Vuosi vieri eteenpäin, tutustuin enemmän ja enemmän BC:hen, kasvoin ihmisenä ja jostakin hankin sitä voimaa että pysyn pinnalla. Liikuntamäärät oli helvetillisiä, en tiennyt muutakaan tapaa elää elämää kun liikkua. Liikuin monta tuntia päivässä, sen kaiken lisäksi poljin vielä salille ja takaisin josta tuli matkaa yhteensä 20km, luulin sen kaiken olevan normaalia, luulin olevani normaali. Ylikunnon oireita tuli toinen toisensa perään, minä vain jatkoin. Ei minua kiinnostanut koska en ole urheilija, minähän en voi mennä ylikuntoon. Olin väsynyt ja kroppa kaipasi lepoa mutta en huomannut sitä missään vaiheessa. Samalla yritin opetella syömään mutta en tajunnut että sh-oireilua oli myös pakkoliikunta. En vaan jaksanut ymmärtää kuinka pakollista se minulle oikeasti oli. Nyt kun mietin niin minun oli pakko päästä reenaamaan, vaikka muu maailma kaatuis niin sali ei saa kaatua.

Sitten tulikin jo kesä, kesäkuun ensimmäisellä viikolla vaihdoin salia tai oikeastaan kävin heinäkuun loppuun asti kahdella salilla. Toiselle salille oli se 10km/suunta ja toiselle 17km/suunta ja tämä minne vaihdoin oli lähempänä tulevaa uutta kotiani. Salin vaihdon myötä aloin pikku hiljaa tajuamaan kuinka suuri liikuntamääräni oli, samalla kun liikuntamäärät pieneni aloin tajuamaan levon merkityksen ja sen, ettei siihen kuole jos yksi salitreeni jää väliin. Aloin tuntemaan omaa kroppaa paremmin ja vointini oli paljon parempi (tarpeeksi ruokaa, liikuntaa ja lepoa) Elämässäni olikin muuta kun Pikkumusta ja liikunta, vaikkakin liikunta on aina kärkisijoilla ja tulee aina olemaan, enkä näe siinä mitään väärää, kohtuus kuitenkin kaikessa.
Kesän aikana opin itsestäni aivan liikaa, itsetuntoni oli parempi, opin tykkäämään itsestäni ja opin myös pitämään itsestäni oikeasti huolta ja myös pidin itsestäni huolta. Oåin tekemään virheitä ja nostamaan leuan uudestaan pystyyn virheidenkin jälkeen, koska eihän se elämä siihen kaatunut. Olin ensimmäistä kertaa rannalla bikineissä, käytin ensimmäistä kertaa jalassani julkisella paikalla lyhyitä treenishortseja ja muutenkin kuljin koko kesän shortseissa. Tajusin etten olekkaan niin iso kun olin aina ennen luullut. Tämä lista jatkuisi loputtomiin mutta lyhyesti sanoen voisi sanoa, että kesällä 2013 minusta kasvoi ihminen. Se tekee tästä vuodesta parhaan ikinä.

Koin vuoden aikana kaikki anoreksiasta ortoreksiaan ja melkein taas takaisin anoreksiaan. En halua olla enää syömishäirikkö, haluan vihdoin normaalin elämän. Olen tapellut syömishäiriön kanssa jo niin kauan ja kaikki reilun kahden vuoden ajalla on tullut kotia päin vaikkakin pakkiakin on otettu, silti on aina tultu eteenpäin ja yritetty nirhata sitä mörköä itsestäni. En halua olla enää häiriö, haluan olla ihminen.

Tänä vuonna olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian eli Pikkumustan, joka ehti olla elämäni tärkein asia neljä vuotta. Lisäksi olen ymmärtänyt sen että olen menettänyt "siskoni" eli Sinilinnun. Olen muuttanut omaan kämppään ja sain maailman paskimman kämppiksen jonka kanssa joudun asumaan vielä ainakin vuoden. Silti olen saanut niin paljon hyvääkin, olen oppinut tuntemaan omaa kehoani ja sitä, mitä erilaiset merkit yrittää kertoa. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voin sanoa peilin edessä, että olen kaunis. Silti ensi vuodelle jää vielä paljon töitä, haluan olla täysin vapaa syömishäiriöstä, haluan olla täysin vapaa kaikesta ja rakastaa elämää enemmän kun mitään muuta, eikö siinä ole jo tarpeeksi tavotteita ensi vuodelle?

2013, thanks for the memories

This year has been literally the greatest year in my entire life,
I don't know where I could begin to start to tell you..
Halusin tulla jo kirjoittamaan tästä vuodesta. En tiedä onko se vähän liian aikaista, mutta halusin kuitenkin jos tämä sattuu jäämään vuoden viimeiseksi postaukseksi. Ajattelin vähän listata ajatuksia kuluneesta vuodesta, enemmän haluaisin keskittyä etsimään ne positiiviset jutut enkä keskity niinkään niihin negatiivisiin, tai ainakin yritän olla keskittymättä. Tästä voi tulla kilometripostaus mutta sen voi itse päättää mitä lukee vai lukeeko ollenkaan.

Ensimmäisenä asiana ajattelin kertoa teille minusta joka olin tammikuussa 2013. Olin ulkokuoreltani miltein saman näköinen kun nytkin, täytin vuosia ja luulin olevani onnellinen. Minulla oli elämässä kaksi tärkeintä asiaa, yksinkertaisuudessaan ne olivat Pikkumusta ja liikunta. Pikkumusta oli mulle henkireikä, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi sitä jos olisin tehnyt itselleni jotain sellasta etten olisi voinut pitää Pikkumustasta huolta. Liikunnalla taas pidin itseäni pystyssä, hain toista keinoa purkaa vihaa ja pahaa oloa, en halunnut viiltää ja yritin kaikkeni etten viiltäisi vaikka teki mieli. Olin monesti jo veitsi kädessä kunnes tajusin että en voi. Opettelin sitä mitä minä merkitsen itselleni, kohensin itsetuntoani salilla vaikkakin siellä ahdisti ja pirusti koska tuntui että kaikki katsoo minua kun halpaa makkaraa ja miettii, että mikähän läski se tuossakin lyllertää. Olin joka paikassa "anteeksi että olen täällä, voin kadota jos haluat"-asenteella. En nauttinut elämästä koska se oli silkkaa helvettiä, en pitänyt itsestäni ollenkaan. Ainoa paikka missä tunsin itseni edes joksikin oli BC:n tunnit, tuolloin en tuntenut BC:tä ollenkaan enkä olisi ikinä uskonut, että joskus saisin mahdollisuuden tutustua siihen. Itse asiassa en muista oliko se jo tuolloin kun BC kyseli minulta kaikkea omituista mutta se nyt ei muuta tätä mihinkään suuntaan joten sillä ei ole väliä, joskus tuolloin se kuitenkin tapahtui kun BC:tä alkoi kiinnostaa, että kukahan tuo tyttö tuolla eturivissä on kun se ei mihinkään katoa.
Viime talven jälkeen päätin, etten aio uhrata enää yhtäkään kyyneltä Sinilintuun, ihan sama mitä se tekisi niin minä pysyn vahvana, seison omilla jaloillani ja pidän järjen ja tunteet kaukana toisistaan. Onneksi tajusin jo silloin, ettei tämä tilanne tule helpottamaan, olin vihdoin fiksu koska tässähän se nähdään, melkein vuosi taas eteenpäin ja tilanne on täysin sama.

Vuosi vieri eteenpäin, tutustuin enemmän ja enemmän BC:hen, kasvoin ihmisenä ja jostakin hankin sitä voimaa että pysyn pinnalla. Liikuntamäärät oli helvetillisiä, en tiennyt muutakaan tapaa elää elämää kun liikkua. Liikuin monta tuntia päivässä, sen kaiken lisäksi poljin vielä salille ja takaisin josta tuli matkaa yhteensä 20km, luulin sen kaiken olevan normaalia, luulin olevani normaali. Ylikunnon oireita tuli toinen toisensa perään, minä vain jatkoin. Ei minua kiinnostanut koska en ole urheilija, minähän en voi mennä ylikuntoon. Olin väsynyt ja kroppa kaipasi lepoa mutta en huomannut sitä missään vaiheessa. Samalla yritin opetella syömään mutta en tajunnut että sh-oireilua oli myös pakkoliikunta. En vaan jaksanut ymmärtää kuinka pakollista se minulle oikeasti oli. Nyt kun mietin niin minun oli pakko päästä reenaamaan, vaikka muu maailma kaatuis niin sali ei saa kaatua.

Sitten tulikin jo kesä, kesäkuun ensimmäisellä viikolla vaihdoin salia tai oikeastaan kävin heinäkuun loppuun asti kahdella salilla. Toiselle salille oli se 10km/suunta ja toiselle 17km/suunta ja tämä minne vaihdoin oli lähempänä tulevaa uutta kotiani. Salin vaihdon myötä aloin pikku hiljaa tajuamaan kuinka suuri liikuntamääräni oli, samalla kun liikuntamäärät pieneni aloin tajuamaan levon merkityksen ja sen, ettei siihen kuole jos yksi salitreeni jää väliin. Aloin tuntemaan omaa kroppaa paremmin ja vointini oli paljon parempi (tarpeeksi ruokaa, liikuntaa ja lepoa) Elämässäni olikin muuta kun Pikkumusta ja liikunta, vaikkakin liikunta on aina kärkisijoilla ja tulee aina olemaan, enkä näe siinä mitään väärää, kohtuus kuitenkin kaikessa.
Kesän aikana opin itsestäni aivan liikaa, itsetuntoni oli parempi, opin tykkäämään itsestäni ja opin myös pitämään itsestäni oikeasti huolta ja myös pidin itsestäni huolta. Oåin tekemään virheitä ja nostamaan leuan uudestaan pystyyn virheidenkin jälkeen, koska eihän se elämä siihen kaatunut. Olin ensimmäistä kertaa rannalla bikineissä, käytin ensimmäistä kertaa jalassani julkisella paikalla lyhyitä treenishortseja ja muutenkin kuljin koko kesän shortseissa. Tajusin etten olekkaan niin iso kun olin aina ennen luullut. Tämä lista jatkuisi loputtomiin mutta lyhyesti sanoen voisi sanoa, että kesällä 2013 minusta kasvoi ihminen. Se tekee tästä vuodesta parhaan ikinä.

Koin vuoden aikana kaikki anoreksiasta ortoreksiaan ja melkein taas takaisin anoreksiaan. En halua olla enää syömishäirikkö, haluan vihdoin normaalin elämän. Olen tapellut syömishäiriön kanssa jo niin kauan ja kaikki reilun kahden vuoden ajalla on tullut kotia päin vaikkakin pakkiakin on otettu, silti on aina tultu eteenpäin ja yritetty nirhata sitä mörköä itsestäni. En halua olla enää häiriö, haluan olla ihminen.

Tänä vuonna olen menettänyt elämäni tärkeimmän asian eli Pikkumustan, joka ehti olla elämäni tärkein asia neljä vuotta. Lisäksi olen ymmärtänyt sen että olen menettänyt "siskoni" eli Sinilinnun. Olen muuttanut omaan kämppään ja sain maailman paskimman kämppiksen jonka kanssa joudun asumaan vielä ainakin vuoden. Silti olen saanut niin paljon hyvääkin, olen oppinut tuntemaan omaa kehoani ja sitä, mitä erilaiset merkit yrittää kertoa. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voin sanoa peilin edessä, että olen kaunis. Silti ensi vuodelle jää vielä paljon töitä, haluan olla täysin vapaa syömishäiriöstä, haluan olla täysin vapaa kaikesta ja rakastaa elämää enemmän kun mitään muuta, eikö siinä ole jo tarpeeksi tavotteita ensi vuodelle?

Left alone

Joulu. Se on ohi, ainakin kohta. Onneksi. Minun joulu kestää päivän, ehkä kaksi. Sen tai niiden päivien ajaksi aion antaa itselleni periksi, en halua stressata, en halua rehkiä, haluan vain nukkua. En ole jouluihminen, vihaan radiosta kuunnella joululauluja, silti rakastan suklaata, rakastan aukaista paketteja mutten siltikään tykkää jouluruuista. Eilinen joulu meni pilalle, samoin kun pari edellistäkin. En jaksanut olla iloisena muiden kanssa, en jaksanut istua paikallaan pöydässä, en saanut happea koko päivänä ja mahaan sattui niin että paikallaan istuminen oli yhtä tuskaa.

Olen itkenyt kaksi yötä itseni uneen Sinilinnun takia. Nyt odotan vain jonkun ystävän sanovan ne kaksi helvetillistä sanaa; minähän sanoin. Minua varoitettiin. Asiat on jatkunut samalla tavalla kun ennen ja eilen se löi luurinkin korvaan sanoen "no jätetään tämä sitten tähän.." Hetken päästä tuli kuitenkin viesti, ettei se tarkoittanut sitä jonkinlaisen selityksen kanssa. Tiesin sen mutta se ei olekkaan tässä se pääasia. Vaan se että mikään ei ole muuttunut mihinkään. Kaksi vuotta. Se saa riittää, se riittää minullle. Annan olla, enkä ajatellut ottaa Sinilintuun yhteyttä, en edes vahingossa. En vain jaksa enää.

Tänään pääsen onneksi porukoiden luota takaisin kotiin. Saan taas olla yksin, miettiä asioita ja tehdä ihan mitä itse tahdon. Silti tulen ikävöimään portugalilaista, nt kun on saanut taas viettää pari päivää putkeen tuon pienen nelijalan kanssa niin on niin hankalaa olla yhtäkkiä ilman. Täällä olen saanut kuulla liian monta kertaa kuinka olen tiellä, koko ajan olen jonkun edessä. Kohta en ole kenenkään tiellä eikä kukaan ole minun. Saan olla aivan yksin. Pääsen sytyttämään Pikkumustalle kynttilän, koska eilen en päässyt. Voi kun minulla on ikävä sitä pientä tirriskää, vieläkin välillä mietin että missähän se nyt olisi, mitä se nyt tekisi, sen jälkeen kyyneleet alkavat valua ja nostan katseeni taivaalle, siellä se loistaa, taivaalla kirkkaimpana tähtenä. Minun rakas.

Huomenna pääsen taas treenaamaan. Onhan tässä jo maattu kaksi päivää ja pari sitä edellistä vain kevyellä liikunnalla. Odotan innolla huomista herätystä, pääsen pakkaamaan treenikamani ja suunnata muutamaksi tunniksi toiseen kotiini, pääsen vaihtamaan ajatuksia, saan hetken olla ajattelematta kaikkea huonoa, ajatukset suuntaa vain positiivisiin asioihin. Pääsen ottamaan itsestäni kaiken irti. Huominen tule jo nopeasti.

Battle scars

Veitsi ihollani, haluan painaa sen ihosta läpi. Haluan tuntea kipua, haluan nähdä verta. Sairasta, niin sairasta. "Sää et saa luovuttaa nyt" Haluan lopettaa syömisen. Uudestaan, kiduttaa itseäni. Ansaitsen sen kaiken. "Sää et saa luovuttaa nyt" Kyyneleet tippuu, veitsi puristaa jo ihoa, vielä vähän niin se menee rikki. Tunnen kipua jo nyt. "Sää et saa luovuttaa nyt" Haluan pois, tuntuu etten pysty enää kontrolloimaan itseäni, mielessäni pyörii vain se kuinka läski olen. Haluan vain viiltää enemmän ja enemmän. Se on sairasta, minä olen sairas. "Sää et saa luovuttaa nyt" Sama vanha noidankehä kutsuu minua, samat sairaat temput, samat sairaat ajatukset, haluanko todella palata siihen? kyllä haluan. "Sää et saa luovuttaa nyt" Nostan veitsen iholta. En pysty siihen, en enää. Itken niin paljon että kyyneleet loppuu kesken, huudan, lyön seinää ja ehkä vähän itseäni. En pysty siihen, mua ei ole tehty enää siihen. Olen heikko vai olenko sittenkin vahva? En tehnyt sitä vaikka liippasi liian läheltä. Se ei olisi saanut mennä noin läheltä, se vaan ei olisi saanut.

this year has been literally the greatest year in my entire life
i don't know where i could begin to start to tell you