Et huomaa

Jos mä oon oikee
miks kadulla mun läpi kävellään
jos oon oikee
miksen muista omaa nimeänikään
kai mä hengitän

juttelen vaikken tunne sanoja
mun äidinkieli kuin heprea
herään illalla nukahdan aamulla
elän valveunessa

mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
ei oo olemassa kummituksii
eiks nii

Eilen hymyilin, nauroin kovaan ääneen,

sen keskustelun ajaksi unohdin kaiken muun, 

keskityin vain siihen mitä tapahtuu nyt ja tässä, nauroin vähän lisää.

Kiitos siitä maailman täydellisemmälle ihmiselle, 

ihminen joka saa mut aina tuntemaan että olen osa muita.

Ehkä tänäänkin yritän, ei kukaan huomaa eroa eiliseen.

I'm so tired but I faint

Astun ovesta sisään, ensimmäisenä näen ihmisjoukon, kaikki nauraa, juo, pitää hauskaa. Ahdistus iskee heti ovella, en kestä, en minuuttiakaan. Mun kurkkua polttaa, haluan pois. Liikaa ihmisiä ympärillä, liian paljon ääniä, liian monta silmää, liikaa ahdistusta, haluan pois, juosta pois. Yritän hymistellä, pitää juttua yllä, olla iloinen, yritän näyttää siltä että minua kiinnostaa, yritän näyttää siltä että viihdyn vaikka mun sisällä iskee paniikki, joka ikinen minuutti, joka ikinen sekunti mun sydän lyö vaan kovempaa.
Edes festareilla mulla ei tuu tätä fiilistä, siellä mua ei ahdista näin paljon. Painelen vuorotellen molempia käsivarsia, kipua, haluankomä sitä todella? Oikea käsivarsi on niin jumissa että pienikin liike sormissa sattuu, painelu, se sattuu ihan helvetisti. En vain enää välitä. Mun sydän lyö vaan kovempaa ja kovempaa, en kestä, en halua antaa paniikille valtaa, haluaisin vain päästä johonkin yksin, kärsiä yksin, tehdä kaiken yksin, en halua nähdä muita, en nyt. Haluan vain pois.

Help, I have done it again

I have been here many times before

hurt myself again today

and, the worst part is there's no-one else to blame

I have lost myself again

lost myself and I am nowhere to be found,

I think that I might break

I've lost myself again and I feel unsafe

Niin vanha biisi, silti kun kuulen tämän se saa mulle kylmät väreet, itken,
laulan mukana, itken vähän lisää ja mietin, olenkomä edelleenkin se sama, 
haluanko todella pois?

Kesällä vasta ymmärsin miltä oikeasti näytän muiden silmissä. Tämä on ollut ensimmäinen kesä

On hassua katsoa tilastoja ja huomata että edelleen, vaikka olen ollut kauan poissa, vielä joku jaksaa lukea tätä blogia. Ehkä minun pienet aivonystyrät ei ikinä ymmärrä sitä, että miksi ihmiset lukee juuri minun blogiani, vaikkakin olen kirjoittanut blogia yhteensä melkein neljä vuotta niin se on siltikin aina niin ihmeellistä kun joukkoon liittyy uusia lukijoita.
Mun pienet aivonystyrät ei pysty ikinä ymmärtämään edes sitä, miten en vain pysty näkemään itseäni sellaisena kun muut näkevät, en vieläkään enkä tiedä pystynkö ikinä. Syömishäiriö asuu mussa aina, kesti kauan hyväksyä se tosiasia, että se pienen pieni ääni ei häviä vaikka kuinka yritän tappaa sitä, olen kuitenkin oppinut hallitsemaan mutta minäkuva on vieläkin ihan vääristynyt. Olen saanut paljon kehuja ulkonäöstäni, ihmiset jaksavat ihmetellä kuinka olen näin hyvässä kunnossa ja miten oikeasti vain jaksan painaa alusta loppuun täysillä, silti kun katson peiliin näen sen ihraisen läskiperseen,

There's something wrong with my head

Viime postauksessa mainitsin etten ole kirjoittanut kuukauteen, sitä ennen poistin blogin ja luulin sen olevan lopullista. Nyt sanon saman asian, en ole kirjoittanut melkein kahteen kuukauteen, poistin välissä blogin ja luulin sen olevan lopullista, blogi on ollut kuollut melkein kaksi kuukautta koska en tiedä mitä tälle teen, minulla ei ole yhtään ideaa. Kuitenkin aina kun poistan tämän blogin, tulee orpo olo koska tiedän että tänne voin kertoa asioita mitä pääblogiini en ikinä laittaisi, se helpottaa joten päätin että säilytän tämän blogin, kirjoittelen kun huvittaa ja kun on asiaa ja aikaa, en ota paineita tästä blogista ja siitä, etten ole kirjoittanut. Haluan nyt kuitenkin kietoa yhteen pieneen nippuun nämä pari kuukautta ja kerron vähän teille missä mennään ja mitä on tapahtunut.

• Olen kesän aikana opetellut olemaan oma itseni ja olen onnistunut siinä hyvin.
• Olen myöskin opetellut hallitsemaan omaa elämääni ja koen että nyt vihdoin kykyenen tehdä järkeviä päätöksiä ja hallita mieltä ja kehoa.
• Aloitin muutama viikko sitten koulut
• Muutin kuukausi sitten keskustaan ja asun tuntemattoman ihmisen kanssa (joka ahdistaa..)
• Olen treenannut ahkerasti mutta myös jättänyt niitä väliin ja pitänyt kevyempiä viikkoja jos siltä tuntuu.
• Olen lopettanut suorittamisen treenatessani, liikun koska rakastan sitä eikä siksi että on pakko.
• Olen jo ehkä pikkuisen osannut nauttia elämästä.
• Välit isään on nyt paremmat kun en enää asu kotona (..ja välimatkaakin on tarpeeksi ettei ihan heti törmätä)
• Olen tutustunut muutamaan hienoon ihmiseen
• Olen alkanut miettiä uudestaan vanhojen tansseja, haluan tanssia mutta silti epäröin mutten siltikään halua tehdä pettymystä parilleni.
• Olen pysynyt viiltelemättä
• Olen myöskin jutellut monien ihmisten kanssa ongelmistani (syömishäiriö, viiltely, isä jne.), eniten kuitenkin BC'n kanssa.

hh

Mua pelottaa ja ehkä vähän ahdistaakin. Kysyin BCltä olisiko sillä aikaa hieroa mun jumissa olevia jalkoja, se lupasi ilmoittaa heti. Perjantaina pumpissa kuulen lauseen "voisin ottaa sut keskiviikkona tai torstaina" jonka aikana en edes tiedä mitä ajattelin, olin helpottunut ja kauhuissani, kaikki samaa aikaa. En halua mennä vieraalle hierojalle ja koska BC tietää minun sh taustastani on kaikista helpointa mennä sinne, kuitenkin nuo arvet mun jaloissa saa mut miettimään. Toisaalta helpottaa tietää,

I said I played this song so many times before

Täällä taas mutta miksi? En ole kirjoittanut kuukauteen eikä tätä blogia pitänyt enää koskaan jatkaa. Halusin keskittyä toiseen blogiin, halusin keskittyä treenaamiseen ja halusin keskittyä elämän positiivisiin puoliin. Halusin alkaa elää tällaisena kun olen ja hyväksyä itseni. Kyllä, niin olen myös tehnyt. Olen nauttinut elämästä, nauttinut treenaamisesta yksin ja muiden kanssa, olen ollut välittämästä mitä muut ajattelee kun ne katsovat minua. Olen hyväksynyt itseni tällaisena, en ole päästänyt itseäni ylikuntoon, en ole riutunut nälässä, olen päivä päivältä hiljentänyt anoreksian volyymiä ja vihdoin tuntuu, että pystyn hallitsemaan täysin itseäni. En satuta itseäni enkä riudu enää nälässä vaikkakin tiedän, että sh elää tässä kehossa aina, kyse onkin siitä kuinka sitä pystyy hallitsemaan.
Tämä on kuitenkin päiväkirjani enkä halua toisen blogini puolelle kirjoittaa liian syvällisiä postauksia tai ainakaan tämmöisiä kuin tänne. Tämän kuukauden aikana mulle on monesti tullut ahdistus siitä, etten saa mihinkään purkaa itseäni. Kyllä, voin hyvin kiitos kysymästä, en kuitenkaan niin hyvin kun haluaisin. Joku on vialla enkä tiedä mikä. Mulla on ollut ikävä kirjoittaa juuri niin mitä päässä on, laittaa vain omat ajatukset sanoiksi ja kirjoittaa ne tähän blogiin. Musta tuntuu niin vapauttavalta kirjoittaa joka ajatuksen tähän koska tämä blogi on sitä varten. Voisin kirjoittaa pienen romaanin viimeisestä kuukaudesta, siitä ajasta minkä tämä blogi vietti roskakorissa. Haluan pitää tämän blogin päiväkirjana, kirjoittaa kun siltä tuntuu. Minulla on jo kuitenkin se "pääblogi" ja haluankin, että tämä on ihan fiilispohjanen, kirjoitan kun siltä tuntuu enkä halua kokea ahdistusta siitä etten ole kirjoittanut päivään tai jopa viikkoon. Yritän kuitenkin pitää blogia elossa, on ihana nähdä että te olette jääneet vaikka minä lähdin, olen kuitenkin nyt takaisin enkä ole lähdössä ihan heti pois.