Ei pitäis liikaa yrittää,
et saisin jonkun itsestäni pitämään.
Tiedän mitä oon ja mitä teen,
jos sä sen näät et pysty ohi menemään
ja kaikki voi joskus rikkoutuu.
Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.
Ollaan Tonin äidin ja isäpuolen luona. Kaikki on mennyt ihan päin persettä. Tokaisin eilen kun tultiin että ehkä irtiotto kotoa tekee minulle hyvää. Voisinpa nyt perua sanani. Kaikki on mennyt kirjaimellisesti ihan päin vittua. En tiedä mitä pitäisi tuntea tai mitä edes tunnen. Olenko iloinen, surullinen, ahdistunut vai vittuuntunut. En ole mitään tai sitten olenkin aivan kaikkea. Henkeä ahdistaa ja en osaa olla mitenkään päin. Kaikki on huonosti. Joka asennossa. Vaikea olla yksin ja rauhassa. Joko Toni tai Tonin äiti tulee kyselemään mikä on, pakko on valehdella kun en tahdo pilata tunnelmaa entisestään. Mun on nyt vaikea olla. Vaikea olla minä.
Yhdeksän päivää tk aikaan. Eli lähinnä tarkoittaen ensi viikkoa. Ne menee lähinnä varmaan siinä että mietin kaikkea. Aivan kaikkea. Stressaan. Räjäytän pääni vain miettimällä kaikkea turhaa. Mitä mun pitää sanoa, mitä mun pitää muistaa. Entä jos joku unohtuu? Epäilen tuleeko musta oikeasti parempi ihminen hoidon myötä ja millaiseksi muutun. Pelkään ettei Toni jaksa olla mun tukena tai katsoa mua niin pitkään. Pelkään että tulee joku liian iso takapakki miksi mun viimeinenkin elämänilo katoaa. Pelkään että tulen hylätyksi juuri sillon kun tarvin eniten tukea.
Niin monta vuotta takana tätä tunneryöppyä. Välillä niin syvällä ja välillä taas jopa ihan kohtuullisen pinnalla. Mitä musta tulee ilman tätä? Voiko edes sanoa että olen sillon oma itseni? Olen niin tottunut tähän tunneryöppyn. Masennukseen. Ahdistukseen. Viiltelyyn. Tähän että on koko ajan ihan rikki, siihen ettei mikään ole sisällä kokonaista. Jopa siihen haluun tappaa itsensä. Monesti olen todennut, että olen liian heikko tähän elämään, ei elämää ole tehty näin heikkoja ihmisiä varten.
Moni ei tiedä sitä asiaa, ei oikeestaan kukaan koska en ole ikinä kenellekkään uskaltanut kertoa. En edes Tonille ettei se ymmärrä tätä väärin. Mutta olen täysin tunteeton ihminen. Tai en ehkä täysin, tunnen surua ja ahdistusta, kaikkia mikä on negatiivista. En kuitenkaan osaa tuntea iloa, voin hymyillä ja olla iloinen mutten tunne onnea, en rakkautta, en iloa, en mitään. Läheisyys toi minulle ennen turvallisuuden tunnetta, nykyään se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään. Tätä on ollut aiemminkin. Silloin kun olin aivan liian pohjalla kaikkien vihreiden miesten seurassa.
Nyt seison reunalla, mä olen valmiina.
et saisin jonkun itsestäni pitämään.
Tiedän mitä oon ja mitä teen,
jos sä sen näät et pysty ohi menemään
ja kaikki voi joskus rikkoutuu.
Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.
Ollaan Tonin äidin ja isäpuolen luona. Kaikki on mennyt ihan päin persettä. Tokaisin eilen kun tultiin että ehkä irtiotto kotoa tekee minulle hyvää. Voisinpa nyt perua sanani. Kaikki on mennyt kirjaimellisesti ihan päin vittua. En tiedä mitä pitäisi tuntea tai mitä edes tunnen. Olenko iloinen, surullinen, ahdistunut vai vittuuntunut. En ole mitään tai sitten olenkin aivan kaikkea. Henkeä ahdistaa ja en osaa olla mitenkään päin. Kaikki on huonosti. Joka asennossa. Vaikea olla yksin ja rauhassa. Joko Toni tai Tonin äiti tulee kyselemään mikä on, pakko on valehdella kun en tahdo pilata tunnelmaa entisestään. Mun on nyt vaikea olla. Vaikea olla minä.
Yhdeksän päivää tk aikaan. Eli lähinnä tarkoittaen ensi viikkoa. Ne menee lähinnä varmaan siinä että mietin kaikkea. Aivan kaikkea. Stressaan. Räjäytän pääni vain miettimällä kaikkea turhaa. Mitä mun pitää sanoa, mitä mun pitää muistaa. Entä jos joku unohtuu? Epäilen tuleeko musta oikeasti parempi ihminen hoidon myötä ja millaiseksi muutun. Pelkään ettei Toni jaksa olla mun tukena tai katsoa mua niin pitkään. Pelkään että tulee joku liian iso takapakki miksi mun viimeinenkin elämänilo katoaa. Pelkään että tulen hylätyksi juuri sillon kun tarvin eniten tukea.
Niin monta vuotta takana tätä tunneryöppyä. Välillä niin syvällä ja välillä taas jopa ihan kohtuullisen pinnalla. Mitä musta tulee ilman tätä? Voiko edes sanoa että olen sillon oma itseni? Olen niin tottunut tähän tunneryöppyn. Masennukseen. Ahdistukseen. Viiltelyyn. Tähän että on koko ajan ihan rikki, siihen ettei mikään ole sisällä kokonaista. Jopa siihen haluun tappaa itsensä. Monesti olen todennut, että olen liian heikko tähän elämään, ei elämää ole tehty näin heikkoja ihmisiä varten.
Moni ei tiedä sitä asiaa, ei oikeestaan kukaan koska en ole ikinä kenellekkään uskaltanut kertoa. En edes Tonille ettei se ymmärrä tätä väärin. Mutta olen täysin tunteeton ihminen. Tai en ehkä täysin, tunnen surua ja ahdistusta, kaikkia mikä on negatiivista. En kuitenkaan osaa tuntea iloa, voin hymyillä ja olla iloinen mutten tunne onnea, en rakkautta, en iloa, en mitään. Läheisyys toi minulle ennen turvallisuuden tunnetta, nykyään se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään. Tätä on ollut aiemminkin. Silloin kun olin aivan liian pohjalla kaikkien vihreiden miesten seurassa.
Nyt seison reunalla, mä olen valmiina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti