Lift me up

I saw the Devil today, and he looked a lot like me.

Kävin tänään uudestaan tk:ssa. Se ensimmäinen aika oli siis maanantaina. Juteltiin tänään melkein kaksi tuntia, tein kolme testiä jonka perusteella minulla olisi vakava masennus ja vakava ahdistuneisuushäiriö. Maanantainakin sain testistä vakavan masennuksen. Vielä pitäisi lääkärin katsoa ja sanoa mielipiteensä. Seuraava aika on 4.5. Vuosia kestävällä paskalla on kohta nimi, ihan oikea nimi.

Ollaan Sinilinnun kanssa puhuttu viime aikoina todella paljon meidän tunteista. On käynyt ilmi että molemmat tykätään toisistamme jollain tasolla enemmän mitä normaalista kaverista. Tilannehhan on ihan paska. En tavallaan edes tiedä haluanko oikeastaan olla kenenkään kanssa, tai haluan mutta... en tiedä. Mun pää on ollut yhtä vuoristorataa asian suhteen. Enkä oikeastaan edes tiedä mitä mun pitäisi ja mitä haluan tehdä.


Toni ja Sinilintu on kuin yö ja päivä. Vaikka Toni yrittää opetella olla tukena ja yrittää olla ihana ja niinhän se onkin. Tänään tk:ssa kysyttiin kehuuko Toni minua, vastasin kyllä vaikka tuntuu välillä etten saa, tiedän kuitenkin että Toni yrittää.

Olen jo pitkään, todella pitkään halunnut tulla kertomaan rakkaimmasta asiasta maan päällä. Olento jonka takia mun on vain yksinkertaisesti pakko jaksaa. Olen kertonut pikkumustasta ja siitä kuinka pikkumustan poismeno oli elämäni rankin päätös ikinä. Tämä kyseinen olento kantaa blogin puolella nimeä portugalilainen joka tulee suoraan neitosen rodusta, portugalinvesikoira. Kaksi vuotta sitten kun muutin pois kotoa elin koirattomana. Johtuen siitä että ne kaksi vuotta asuin "asuntolassa". Koirat asui porukoilla mutta treenasin niiden kanssa silti aktiivisesti. Koirat ovat siis minulle olleet aina perheenjäseniä, harrastekavereita ja suoraan sanoen mun parhaita kavereita. Kuitenkin viime helmikuussa sain portugalilaisen ihan kokopäiväisesti osan arkea. Enkä kadu sitä että otin sen asumaan meille. Se tuo iloa mun elämään ja rutiinia. Portugalilainen pitää huolen etten pysty jäämään päiväksi masentumaan sängyn pohjalle.

Kuitenkin tämä pieni ruskea ihanuus syntyi 27.12.2011 ja muutti meille maaliskuun 2012 ensimmäisinä päivinä aivan puolivahingossa. Tällä hetkellä neidillä on kokoa 52cm ja reipas 23kg, ikää jo 3v ja risat. Luonteeltaa tuo pieni on aivan kuten minä. Läheisyydenkaipuinen kiltti tyttö, äitin pieni nössykkä joka ei tee edes kärpäselle mitään. Hyppii vain mammaa vasten

Kuussa tuulee

Ei pitäis liikaa yrittää,
et saisin jonkun itsestäni pitämään.
Tiedän mitä oon ja mitä teen,
jos sä sen näät et pysty ohi menemään
ja kaikki voi joskus rikkoutuu.
Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.


Ollaan Tonin äidin ja isäpuolen luona. Kaikki on mennyt ihan päin persettä. Tokaisin eilen kun tultiin että ehkä irtiotto kotoa tekee minulle hyvää. Voisinpa nyt perua sanani. Kaikki on mennyt kirjaimellisesti ihan päin vittua. En tiedä mitä pitäisi tuntea tai mitä edes tunnen. Olenko iloinen, surullinen, ahdistunut vai vittuuntunut. En ole mitään tai sitten olenkin aivan kaikkea. Henkeä ahdistaa ja en osaa olla mitenkään päin. Kaikki on huonosti. Joka asennossa. Vaikea olla yksin ja rauhassa. Joko Toni tai Tonin äiti tulee kyselemään mikä on, pakko on valehdella kun en tahdo pilata tunnelmaa entisestään. Mun on nyt vaikea olla. Vaikea olla minä.


Yhdeksän päivää tk aikaan. Eli lähinnä tarkoittaen ensi viikkoa. Ne menee lähinnä varmaan siinä että mietin kaikkea. Aivan kaikkea. Stressaan. Räjäytän pääni vain miettimällä kaikkea turhaa. Mitä mun pitää sanoa, mitä mun pitää muistaa. Entä jos joku unohtuu? Epäilen tuleeko musta oikeasti parempi ihminen hoidon myötä ja millaiseksi muutun. Pelkään ettei Toni jaksa olla mun tukena tai katsoa mua niin pitkään. Pelkään että tulee joku liian iso takapakki miksi mun viimeinenkin elämänilo katoaa. Pelkään että tulen hylätyksi juuri sillon kun tarvin eniten tukea.

Niin monta vuotta takana tätä tunneryöppyä. Välillä niin syvällä ja välillä taas jopa ihan kohtuullisen pinnalla. Mitä musta tulee ilman tätä? Voiko edes sanoa että olen sillon oma itseni? Olen niin tottunut tähän tunneryöppyn. Masennukseen. Ahdistukseen. Viiltelyyn. Tähän että on koko ajan ihan rikki, siihen ettei mikään ole sisällä kokonaista. Jopa siihen haluun tappaa itsensä. Monesti olen todennut, että olen liian heikko tähän elämään, ei elämää ole tehty näin heikkoja ihmisiä varten.

Moni ei tiedä sitä asiaa, ei oikeestaan kukaan koska en ole ikinä kenellekkään uskaltanut kertoa. En edes Tonille ettei se ymmärrä tätä väärin. Mutta olen täysin tunteeton ihminen. Tai en ehkä täysin, tunnen surua ja ahdistusta, kaikkia mikä on negatiivista. En kuitenkaan osaa tuntea iloa, voin hymyillä ja olla iloinen mutten tunne onnea, en rakkautta, en iloa, en mitään. Läheisyys toi minulle ennen turvallisuuden tunnetta, nykyään se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään. Tätä on ollut aiemminkin. Silloin kun olin aivan liian pohjalla kaikkien vihreiden miesten seurassa.

Nyt seison reunalla, mä olen valmiina.

Second chance

Nyt mennään näin, parempaan päin
hän sanoi ja otti mua kädestä kii
silloin mä tajusin ettei kaikki mee niin
kuin etukäteen huomista suunniteltiin.


Mun mieli on tällä hetkellä kun yksi pyörremyrsky. Toni on monesti kehottanut minua hakemaan apua, tiistai yönä se sitten tokaisi että "mene sinne hoitoon!", keskiviikkona soitin kun soitinkin terveyskeskukseen. En vain jotenkaan usko että sieltä apua saisin. En vain usko. Liian monia juttuja kuullut että työnnetään vain lääkkeet kouraan ja kotiin. Lääkkeitä joita en edes halua syödä. En vain tahdo. Pelottaa että menee överiksi. Se pieni heikko hetki yksin ja koura täynnä pillereitä. Se olisi niiin minua. Heti luovuttamassa kun mahdollisuus tulee.


Itkin eilen Tonille kuinka meidän suhde kuoli kun muutettiin yhteen. Ehkä en tarkoittanut sitä niin, sanoin sen vain niin. Kuitenkin pää on niin sekaisin etten edes tiedä missä tahdon olla, mennä ja kenen kanssa. Toni on kuitenkin se ketä rakastan yli kaiken, en vain tahdo muuta. Kaikki on vaan mun päälle liian hankalaa ja liikaa. Tuntuu kun haluaisin painaa pausea ja miettiä hetken. En vain voi, pakko elää mukana tässä paskassa. Suoraan sanoen en edes tiedä miksi olen tässä pääni kanssa näin sekaisin.

Sain tk ajan 20.4. Kuulemma jos tuonne asti en kestä on pakko mennä akuuttiin päivystykseen. Sanoin että enköhän kestä. Soittaminen ei ollutkaan niin vaikeaa kun olin kuvitellut. Ehkä olen nyt parempi ihminen, ainakin omasta mielestäni. Pakko kai jotain on tehdä, en vaan enää kohta tunnista itseäni..

Ois helppo heittää kaikki kliseet peräkkäin

mut usko pois mä pettyvän pessimistinkin näin.

Eikä sen leuka ollut rintaan päin,

ois helppo muttua kyyniseksi 

kun ei elämä tehnytkään onnelliseksi.

You're every line, you're every word, you're everything

Mä vannon ja vannon ja vannon
huomenna sekoiluni päättyy
mut ehkä tiedät.
Mä jatkan ja jatkan ja jatkan
kunnes sun sydämesi särkyy
ja jätät meidät.
Rakas onnea matkaan
sinä ansaitset kultaa.

Hei älä ikinä enää yhdenkään ihmisen anna,
sua kohdella niinkuin mä kohtelin, loukkasin ja haavoitin sua.
Älä rakasta ketään, joka voi olla niin julma,
mä tiedän että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin sua.



Mä tunnen mä tunnen mä tunnen
muistosi lähelläni vielä
ja pyydän anteeks´.
Sä löysit sä löysit jo toisen
ja mun on sun annettava mennä
nyt hänen luokseen.
Rakas onnea matkaan
sinä ansaitset kultaa.

Toivon että hän pitää, paremmin onnesta huolta,
rakas onnea matkaan
sinä ansaitset kultaa.
Koska tämä biisi.
Liian paljon paskoja muistoja, liikaa aivan kaikkea.
Koska olen sairas, niin sairas. Hullu. Sekopää.
Se olen vain minä. Valitettavasti.