Tuot kätesi mun lähelle. Otat kiinni olkapäästä. "Pääset parempaan paikkaan, lupaan sen.." kuiskaat hiljaa korvaani. "Et ole enää onnellinen.. huomaan sen" jatkat. Äänesi kuulostaa kuolemalle. Sinä olet kuolema, minä tiedän sen. Mustiin pukeutunut enkeli jolla on vaatteet riekaleina, niin myös sydän. Tunnen sinut, olen ollut mukanasi jo aiemmin. Tapasimme kuusi vuotta sitten, etkö muista?
Kylmät väreet valtaavat kehon kun kosket minuun. Sinun kylmyys tarttuu. Olen ruma läski, tiedän sen. "Sinusta ei ole täällä mihinkään" kuiskaat korvaani. Päässäni pyörii kaikki mitä elämässäni tällä hetkellä on mutta siellä ei ole yhtäkään ainutta asiaa joka ei voisi elää ilman minua. Onko sitten syytä jäädä? Miksi edes jäädä etsimään syytä elää?
Toissapäiväisiä mietteitä. Veri valui jalasta, itkin ja kirjoitin paperille. Toni kysyi eilen, olenko harkinnut enemmän sitä ammattiavun hankkimista. Kysyin mielenkiinnosta että miksi, tuntuu etten sellaista tarvi. Sehän on niille jotka ovat oikeasti sairaita. "Sää oot kokoajan masentunut, alat itkemään ihan pienestä, viiltelet.." oh fuck, yritin vain pitää mielessä etten ole oikeasti sekaisin tai pitäisikö sanua "tarpeeksi sekaisin" hakeutumaan hoitoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti