Kajareista kuuluu vain luojan kiitos on perjantai. Nään huomenna Tonia ja se jännittää ihan sikana. Piti nähdä sitä jo eilen baarireissulla mutta kaikki menikin päin vittua ja menin liian aikasin nukkumaan. Sanoin eilen että on parempi jos minä lähden ikuisesti kauas pois. Myönsin että olen koko kevään miettinyt kuolemaa ja sitä että haluan lähtä täältä pois. 8h koulupäivä muuttui 2h koulupäiväksi. Olin kokonaan työkyvytön, itkin enkä pystynyt ajattelemaan mitään järkevästi, olin poissa tästä maailmasta ja ainoa mitä jankkasin itselleni päässä oli että haluan pois, haluan heti pois. En ymmärrä sitä että miksi minun pitää olla reilu ja kiltti jos kaikki muut vain kusee päälle. Ensi viikolla tulee kaksi vuotta täyteen kun B lähti tähdeksi taivaalle, mulla on niin hirveä ikävä etten pysty sitä edes sanoin kuvailemaan.
Give me the right to be heard,
to be seen, to be loved, to be free,
to be everything.. I need to be me,
to be safe, to believe in something.
Tuntuu kun olisin vankilassa ilman oikeuksia. Tuntuu kun joku pitäisi kädestä ja näyttäisi tietä. Kerroin Tonille eilen mun masennuksesta ja syömishäiriöstä kun se itse kysyi, pelotti mutta Toni otti sen yllättävän hyvin, "on varmasti ollut vaikeaa nousta tuollaisesta" En kuitenkaan maininnut että nämä ajatukset seuraa mua vieläkin, ehkä se on vain pieni mitätön juttu, ei sitä tarvitse kertoa. Olen alkanut miettimään kuolemaa vain enemmän ja sitä, voisinko nähdä kaikki rakkaat siellä uudelleen, haluaisin ainakin uskoa niin. En tiedä pyöriikö kaikki nämä juuri nyt mielessä kun viikko sitten tuli 7 kuukautta täyteen elämäni raskaimmasta päivästä, siitä kun pikkumusta nukahti syliini ja ensi viikolla tulee täyteen B'n kuolemasta. En vain jaksa ymmärtää sitä tosiasiaa että miksi kaikki rakkaimmat saa luvan lähtä mutta minä en, miksi minun täytyy jäädä?
Give me the right to be heard,
to be seen, to be loved, to be free,
to be everything.. I need to be me,
to be safe, to believe in something.
Tuntuu kun olisin vankilassa ilman oikeuksia. Tuntuu kun joku pitäisi kädestä ja näyttäisi tietä. Kerroin Tonille eilen mun masennuksesta ja syömishäiriöstä kun se itse kysyi, pelotti mutta Toni otti sen yllättävän hyvin, "on varmasti ollut vaikeaa nousta tuollaisesta" En kuitenkaan maininnut että nämä ajatukset seuraa mua vieläkin, ehkä se on vain pieni mitätön juttu, ei sitä tarvitse kertoa. Olen alkanut miettimään kuolemaa vain enemmän ja sitä, voisinko nähdä kaikki rakkaat siellä uudelleen, haluaisin ainakin uskoa niin. En tiedä pyöriikö kaikki nämä juuri nyt mielessä kun viikko sitten tuli 7 kuukautta täyteen elämäni raskaimmasta päivästä, siitä kun pikkumusta nukahti syliini ja ensi viikolla tulee täyteen B'n kuolemasta. En vain jaksa ymmärtää sitä tosiasiaa että miksi kaikki rakkaimmat saa luvan lähtä mutta minä en, miksi minun täytyy jäädä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti