Selailen vanhoja postauksia, niitä jotka piilotin kun blogini koki muodonmuutoksen. Postauksia viime kesästä syksyyn, yksi postaus herättää vieläkin kylmiä väreitä, ne samat kylmät väreet jotka koin silloin kun kirjoitin postausta, jotkut teistä saattaa muistaa tämän mutta haluan sen laittaa vielä kerran tänne.
16 syyskuuta 2013
Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.
Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.
Juttelin tänään BC:n kanssa, tuntui kun mun olisi pakko vähän avata asioita. Juteltiin Sinilinnusta ja B:stä, kaikesta mahdollisesta ja etenkin siitä, mitä tapahtui maanantaina. BC oli yksi niistä joka huolestui minusta, niin ei vain saisi käydä. Ärsyttää ja hävettää, olen vieläkin ihan sanaton koko illasta. En vain enää pysty käsittämään niitä ajatuksia joita päässäni virtasi, ehkä kaksi vuotta sitten ne olivat normaalia arkipäivääni, silloin kävelin jo toinen jalka haudassa ja ase ohimolla. BC sanoi että haluaa minun olevan siinä kunnossa että voin elää ja käydä tunneilla. Todellisuudessa en ole myöntänyt tätä vielä oikein itsellenikään, niinkin paljon kun rakastan liikuntaa ja BC:n tunteja niin nekään ei oikein meinaa kiinnostaa. Liikunta on aina ollut minulle se jonka avulla pystyn pitämään ajatuksia kasassa, nyt olen menettämässä otteen siitäkin, olen menettämässä otteen kaikesta tästä, kaikesta hyvästä.
Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.
Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.
Juttelin tänään BC:n kanssa, tuntui kun mun olisi pakko vähän avata asioita. Juteltiin Sinilinnusta ja B:stä, kaikesta mahdollisesta ja etenkin siitä, mitä tapahtui maanantaina. BC oli yksi niistä joka huolestui minusta, niin ei vain saisi käydä. Ärsyttää ja hävettää, olen vieläkin ihan sanaton koko illasta. En vain enää pysty käsittämään niitä ajatuksia joita päässäni virtasi, ehkä kaksi vuotta sitten ne olivat normaalia arkipäivääni, silloin kävelin jo toinen jalka haudassa ja ase ohimolla. BC sanoi että haluaa minun olevan siinä kunnossa että voin elää ja käydä tunneilla. Todellisuudessa en ole myöntänyt tätä vielä oikein itsellenikään, niinkin paljon kun rakastan liikuntaa ja BC:n tunteja niin nekään ei oikein meinaa kiinnostaa. Liikunta on aina ollut minulle se jonka avulla pystyn pitämään ajatuksia kasassa, nyt olen menettämässä otteen siitäkin, olen menettämässä otteen kaikesta tästä, kaikesta hyvästä.
