Runaway

Eilen mt:llä istuin hiljaa kun kuulin taas kysymyksen "mitä sulle kuuluu?". Joka kerta se kysymys vetää mut ihan lukkoon. En saa ajatuksia kasaan että saisin kerrottua jotakin järkevää. Alkaa tulla jo awkward-hiljaisuus ja suustani pääsee vain "ihan hyvää". Vitun hyvä minä, jälleen kerran..

Olen miettinyt lähtöä aupairiksi kesällä. Pääsisin pois tästä kaikesta paskasta vaikka tiedän, että kaikki paska matkustaa pään sisälläni minne ikinä menenkin. Sehän olisikin liikaa pyydetty, jos edes kerran saisi lomaa tästä kaikesta. Ei semmoista vaihtoehtoa ole. Pelkään jos lähden aupairiksi sitä, että romahdan. Pelkään sitä, että kaikki suunnitelmat kusee vain siksi, että päässäni viiraa.

Eilen itkin koko päivän paniikkia ja ahdistusta siitä, että seuraava mt-aika on kahden viikon päästä. Hoitajani on lomalla, joten siksi ei ole ensi viikolla aikaa. Haukon henkeä, kurkussa tuntuu kun siellä olisi joku palanen. En saa happea. Itkettää, masentaa. Haluaisin viiltää. Kaikki vain sen takia että seuraava aika on kahden viikon kuluttua. A sanoi eilen, että älä tee niistä päivistä itsellesi mörköä, taisin tehdä sen jo. Helvetti.


Illalla juttelin yhden aupair-perheen kanssa, tai lähinnä perheen äidin. Isä oli matkoilla ja muksut nukkumassa. Äiti kertoi perheestä, perheen isästä ja heidän rutiineista. Toisaalta haluaisin sinne niin pirun paljon, toisaalta mua pelottaa niin paljon että epäonnistun etten tiedä uskallanko edes kokeilla. Kaikista eniten kuitenkin pelkään sitä että epäonnistun oman pään viiraamisen takia.

Kävin tänään töissä, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Kun olen kotona ahdistun siitä ettei ole rahaa ja haluan töihin. Kun olen töissä niin valitan väsymystä ja haluan kotiin, yksin, eristäydyn ja menen peiton alle kuuntelemaan musiikkia. Ja itken.

Mikään ei ole ikinä hyvin. Paska minä.

Helmi

Kerron teille Helmistä. Helmi on 14 vuotta. Helmi käy seitsemännettä luokkaa ja on koulukiusattu. Helmi ei tykkää käydä koulussa ja kun hän pääsee kotiin viskaa hän kaikki tavarat jonnekkin missä ei niitä näe loppupäivänä. Helmi haluaisi kovasti koulussa olla kaikkien kaveri, Helmillä on kyllä kotona kavereita mutta ei ketään sellaista kehen Helmi luottaisi. Helmi ei luota kehenkään.

Helmi on erilainen. Tai niin hän luuli.

Helmi viiltelee ahdistuksen pois, viiltelyn lisäksi Helmi lyö itsensä mustelmille. Ahdistuksen minkä suurin syy on koulukiusaaminen. Helmin täyttää paha olo ja itseinho. Helmillä ei ole ketään kelle puhua. Helmi tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka hänellä olisi kavereita. Helmi tutustui kuitenkin juuri painajaiseen, painajaiseen nimeltä masennus.

Minä olin Helmi, kuusi vuotta sitten kun sairastuin.


Tänään kun hoitaja tuli hakemaan minut odotusaulasta, se oli yllättävän hiljainen. Pääsin istumaan alas ja hoitaja kysyi miten minulla on mennyt. Mumisin jotain ja hoitaja sanoi "kyllä mää huomaan kuinka hajalla oot". Pidättelin kaikin voimin itkua. En tiedä miksi, en vain halunnut itkeä vaikka tiedän että se helpottaisi.

Juteltiin tänään kaksi viikkoa sitten maanantaina tapahtuneesta flippauksesta ja viiltelystä. Pohdittiin millä tavalla voisin korvata viiltelyn. Olo parani niiin paljon tuolla kerralla. Tuntu kun viisi kiloa kiviä olisi pudonnut hartioilta.

Viime päivät on mennyt hammasta purren, itkien ja miettin kuinka oikeesti jaksan tätä kaikkea ja mikä parasta, jos en jaksa pyörittää arkea, miten jaksan niitä 8h työpäiviä. Miten ikinä pärjään Portugalilaisen kanssa jos en edes voi pitää itsestäni huolta. Vajoan vaan alemmas ja alemmas. Kuukausi sitten sanoin olevani pohjalla, nyt voin sanoa olevani vielä enemmän.

Kaikki olisi niiin paljon paremmin kun minä en olisi täällä..

Nobody knows

Mutsi soittaa vastaajaan, miksen käy enää milloinkaan
kuinka pärjään omillaan, oon huolissaan.
Hävettää kelle kertoisin, kumpa vahvempi oisin
kaikki muuttui huonommaks, kun diagnoosin sain f32.

Kuten ylläolevissa lyriikoissa jo mainitaan "hävettää kelle kertoisin, kumoa vahvempi oisin". En uskalla, en voi, enkä kehtaa kertoa kellekkään minun todellista tämänhetkistä tilannetta. Liian monesti itken kotona kun Portugalilainen katsoo mua silmiin. Sillä olisi ruoka-aika, ruuan jälkeen pitäisi myös käydä pissalla - onhan edellisestä ulkoilusta jo monta tuntia. Nuo kaksi asiaa, jollekkin ihmiselle normaalia arkirutiinia on minulle liian valtavia asioita. Kuuluuhan ne minunkin arkirutiiniin, silti ne on välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikeita asioita. Monesti mietin mitä tekisinkään ilman tuota karvapalloa - myös monesti itken sitä, miten voin pitää toisesta huolta kun en voi pitää edes itsestänikään.


Huomaan kuinka ihmiset on huolissaan. Portugalilaisestakin huomaa kun se tajuaa ettei mamma olekkaan ehkä ihan täysissä voimissa. Terä kutsuu mua päivä päivältä enemmän. Kuolema ja itsemurha käy joka päivä mielessä. Olen kuitenkin sopinut itseni kanssa että niin kauan kun tuo rakkain nelijalka täällä tallustaa minun perässäni, en tee mitään peruuttamatonta. Sitä en yksin jätä - en siksi että haluan pois. Murrun pienimmistäkin vastoinkäymisistä, tuntuu että muutun päivä päivältä heikommaksi. Silti mun on pakko jaksaa, jos ei itseni takia niin edes Portugalilaisen. Muut kyllä pärjää ja kaikkien elämä jatkuis, kuinka kamalalta se voi kuulostaakin mutta tuo pieni tarvitsee mua joka päivä. Joka ikinen päivä.

Relief

Your heart beats but you feel like you're dying
You're so numb but you can't stop crying

And in a little while
All the noise in your head will fade away
And you will find some relief then

And in a little while
All the weight in the world feels like a light rain
And you will find some relief then

Tänään oli taas mt-käynti. Sain puhuttua maanantaisesta, sen jälkeen juttu jatkuikin mun viiltelyyn. Puhuttiin asioista mitkä on tapahtunut vuosina 11-12 ja nykyhetkestä, mun arvista ja missä niitä on. Sanoin että olen vain viimeisen viikon miettinyt kuinka pääsen täältä mahdollisimman kivuttomasti pois. Tai niin, että muille se olisi mahdollisimman kivutonta vaikka tiedän että se ei ole ikinä, ainakaan muille. Lopussa hoitaja sanoi, että on pakko keksiä nyt jotain -"mää pelkään sun puolesta, mitä jos kilahat vaikka viikon päästä ja teet jotain mistä ei oo enää paluuta?"

Tuntuu etten nää tässä paskassa enää mitään järkeä. Kun mua ei ole tehty elämään tänne, olen liian heikko tänne. Selitin joskus A:lle siitä kun olen niin heikko, A vastasi "mieti kuinka monta vuotta oot kestäny tuota paskaa ja oot edelleen hengissä, kaiken sen jälkeen sää vielä sanot olevas heikko?!" Totta tuokin... mutta...


MT:ssä selitin hoitajalle kuinka nämä kaksi päivää on ollut jopa ihan jees. Pääsin kotiin ja helvetti pääsi irti. Itkin sängyssä peiton alla. Oli muutama jotka koitti puhelimen välityksellä kuunnella. Selitin kun en vaan enää jaksa. Jos Portugalilainen ei olisi läsnä täällä niin paljon, olisin jo varmaan heittänyt veivini jotenkin. Sen olen kuitenkin päättänyt, että Portugalilaista en jätä ikinä yksin sen takia että olen heikko ja haluan pois. En ikinä.