Take some pills, slice your wrist.
You know you won't even be missed,
so pull the trigger, cut the vein.
Just end all this pain.
Mulla ei ole kotia, mulla ei ole paikkaa jossa viihdyn, jota voin sisustaa oman mieleni mukaan. Mulla ei ole paikkaa jossa olen turvassa, en tunne että mulla olisi kotia, olen vain joku aina jonkun luona ilman omaa osoitetta. Mulla on paikka jota toiset kutsuvat kodikseni, se ei ole kotini. Se paikka on ahdistava, en tykkää olla siellä eikä mua oikeastaan edes kiinnosta. Enemmän kun mitään haluaisin muuttaa pois, kauemmaksi kaikesta. Vietän siellä hyvällä tuurilla ehkä yhden yön viikosta koska muuten olen Tonin luona, tuntuu että sielläkin vain riesana vaikka yritän olla edes jotenkin myös avuksi. Tuntuu kun olisin joku, ilman omaa osoitetta. Olen joku ilman turvaa, välillä tuntuu ettei mulla oikeastaan ole edes mitään. Ei yhtään mitään.
Kaikki ahdistaa nykyään, aivan kaikki. Ahdistaa herätä aamuisin, ahdistaa olla koulussa, ahdistaa olla ihmisten seassa, ahdistaa oma peilikuva, ahdistaa aivan joka ikinen asia. Haluaisin vain olla yksin ja kuunnella musiikkia niin kovalla ettei pyöri edes ajatus, haluaisin ottaa portugalilaisen kainaloon ja vain olla. Se pieni nelijalka tuo niin paljon iloa mun elämään etten varmaan ikinä olisi surullinen jos se aina olisi läsnä, valitettavasti se ei vain ole. Portugalilainen saa mut tuntemaan joksikin, että edes joku tarvitsee minua, se saa mut tuntemaan että pystyn edes johonkin; pitämään jostain muustakin huolta.
Torstaina menin pitkästä aikaa bodycombattiin ja puolessa välissä tuntia mulla meni polvilumpio sijoiltaan, siitä lähtien olen elänyt keppejen kanssa ja syönyt särkylääkkeitä. Ollut muiden riesana kun en itse pysty mihinkään. Ärsyttää aina kysyä jos joku voi kantaa minunkin tavarani, voiko joku hakea minulle lisää ruokaa tai vettä, voiko tuoda jääkaapista jotain kun olen jo istahtanut pöytään, voiko kävellä vähän hitaampaa koska keppien kanssa kävely ei ole maailman nopein tapa edetä tai kysyä aina kyytiä paikasta A paikkaan B ja takaisin. Inhoan sitä. Kepit lähti tänään mutta sitäkin enemmän saan syödä särkylääkkeitä, joka ikinen askel sattuu, joka ikinen askel on yhtä tuskaa.
Tänään kävin osteopaatilla näyttämättä tätä jalkaa, se sanoi minua hoikaksi. Pienessä mielessäni nauroin, välillä kun katson peiliin mun tekis mieli laihduttaa. Paisun vaan entistä enemmän. Paisun aivan liikaa. Järjellä ajateltuna tiedän ettei laihtumisessa ole järkeä, ei siinä ole ennenkään ollut. Silti haluan vain edelleen olla se pienin ja hennoin enkä se jolla istuessaan pursuu läskit vaatteista läpi.
You know you won't even be missed,
so pull the trigger, cut the vein.
Just end all this pain.
Mulla ei ole kotia, mulla ei ole paikkaa jossa viihdyn, jota voin sisustaa oman mieleni mukaan. Mulla ei ole paikkaa jossa olen turvassa, en tunne että mulla olisi kotia, olen vain joku aina jonkun luona ilman omaa osoitetta. Mulla on paikka jota toiset kutsuvat kodikseni, se ei ole kotini. Se paikka on ahdistava, en tykkää olla siellä eikä mua oikeastaan edes kiinnosta. Enemmän kun mitään haluaisin muuttaa pois, kauemmaksi kaikesta. Vietän siellä hyvällä tuurilla ehkä yhden yön viikosta koska muuten olen Tonin luona, tuntuu että sielläkin vain riesana vaikka yritän olla edes jotenkin myös avuksi. Tuntuu kun olisin joku, ilman omaa osoitetta. Olen joku ilman turvaa, välillä tuntuu ettei mulla oikeastaan ole edes mitään. Ei yhtään mitään.
Kaikki ahdistaa nykyään, aivan kaikki. Ahdistaa herätä aamuisin, ahdistaa olla koulussa, ahdistaa olla ihmisten seassa, ahdistaa oma peilikuva, ahdistaa aivan joka ikinen asia. Haluaisin vain olla yksin ja kuunnella musiikkia niin kovalla ettei pyöri edes ajatus, haluaisin ottaa portugalilaisen kainaloon ja vain olla. Se pieni nelijalka tuo niin paljon iloa mun elämään etten varmaan ikinä olisi surullinen jos se aina olisi läsnä, valitettavasti se ei vain ole. Portugalilainen saa mut tuntemaan joksikin, että edes joku tarvitsee minua, se saa mut tuntemaan että pystyn edes johonkin; pitämään jostain muustakin huolta.
Torstaina menin pitkästä aikaa bodycombattiin ja puolessa välissä tuntia mulla meni polvilumpio sijoiltaan, siitä lähtien olen elänyt keppejen kanssa ja syönyt särkylääkkeitä. Ollut muiden riesana kun en itse pysty mihinkään. Ärsyttää aina kysyä jos joku voi kantaa minunkin tavarani, voiko joku hakea minulle lisää ruokaa tai vettä, voiko tuoda jääkaapista jotain kun olen jo istahtanut pöytään, voiko kävellä vähän hitaampaa koska keppien kanssa kävely ei ole maailman nopein tapa edetä tai kysyä aina kyytiä paikasta A paikkaan B ja takaisin. Inhoan sitä. Kepit lähti tänään mutta sitäkin enemmän saan syödä särkylääkkeitä, joka ikinen askel sattuu, joka ikinen askel on yhtä tuskaa.
Tänään kävin osteopaatilla näyttämättä tätä jalkaa, se sanoi minua hoikaksi. Pienessä mielessäni nauroin, välillä kun katson peiliin mun tekis mieli laihduttaa. Paisun vaan entistä enemmän. Paisun aivan liikaa. Järjellä ajateltuna tiedän ettei laihtumisessa ole järkeä, ei siinä ole ennenkään ollut. Silti haluan vain edelleen olla se pienin ja hennoin enkä se jolla istuessaan pursuu läskit vaatteista läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti