Revin itseni irti ja pakenin,
juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin.
Oli pakoni toivontäytteinen, luulin pärjääväni yksin
vaan tiennyt en, sinut tarvitsen.
Lauantaina olin valmis hyppäämään junan alle, se oli lähellä, se oli liian lähellä. Kaikki vain....sumeni. Millään ei ollut mitään merkitystä, halusin pois, halusin karata siitä tilanteesta, en vain enää kestä niitä. Tuntuu ettei aika vain mene eteenpäin, silti tuntuu ettei meinaa pysyä välillä perässä. Abivuoden ensimmäinen koeviikko lähenee, kirjotukset painaa päälle. Opo yrittää tsempata että selviän tästä, että kyllä minullakin on tulevaisuus jossain muualla kun kadulla. Silti pelottaa kun itse en näe omaa tulevaisuuttani, näen pari viikkoa eteenpäin ja sitten sumenee täydellisesti.
Viilsin viimeksi perjantaina, alkoholi taas vain ei meinaa sopia minulle. Tupakasta on tullut minulle keino rauhoittua, samoin kun vähän aikaa sitten se oli liikunta. Mikä minulle on tullut kun liikunta vaihtui tupakkaan? Olen muuttunut muutenkin aivan liikaa, välillä mietin onko se oikeasti hyväksi. Haluanko oikeasti elää elämäni näin?
Hallusinaatiot meinaa tappaa mut, ne on tullut taas takaisin, ne rakkaat ystävät. Onneksi näen niitä harvemmin kun silloin kaksi vuotta sitten kun viimeksi jotain epämääräistä olen nähnyt. Tällä hetkellä koen olevani aika levollisessa tunnelmissa, aika mitäänsanomaton olo, sellainen että kohta voisin alkaa itkemään tai joku voisi jopa saada minut nauramaan. Pahat ja epänormaalit mielenvaihtelut on myös yksi millä saan ihmiset huolestumaan, minulla ei ole sellaista kultaista keskitietä mikä on syvältä.
Kuu saa valtansa auringolta
ja vaikka näyttääkin hohtavalta,
ei valoaan se yksin jaa.
juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin.
Oli pakoni toivontäytteinen, luulin pärjääväni yksin
vaan tiennyt en, sinut tarvitsen.
Lauantaina olin valmis hyppäämään junan alle, se oli lähellä, se oli liian lähellä. Kaikki vain....sumeni. Millään ei ollut mitään merkitystä, halusin pois, halusin karata siitä tilanteesta, en vain enää kestä niitä. Tuntuu ettei aika vain mene eteenpäin, silti tuntuu ettei meinaa pysyä välillä perässä. Abivuoden ensimmäinen koeviikko lähenee, kirjotukset painaa päälle. Opo yrittää tsempata että selviän tästä, että kyllä minullakin on tulevaisuus jossain muualla kun kadulla. Silti pelottaa kun itse en näe omaa tulevaisuuttani, näen pari viikkoa eteenpäin ja sitten sumenee täydellisesti.
Viilsin viimeksi perjantaina, alkoholi taas vain ei meinaa sopia minulle. Tupakasta on tullut minulle keino rauhoittua, samoin kun vähän aikaa sitten se oli liikunta. Mikä minulle on tullut kun liikunta vaihtui tupakkaan? Olen muuttunut muutenkin aivan liikaa, välillä mietin onko se oikeasti hyväksi. Haluanko oikeasti elää elämäni näin?
Hallusinaatiot meinaa tappaa mut, ne on tullut taas takaisin, ne rakkaat ystävät. Onneksi näen niitä harvemmin kun silloin kaksi vuotta sitten kun viimeksi jotain epämääräistä olen nähnyt. Tällä hetkellä koen olevani aika levollisessa tunnelmissa, aika mitäänsanomaton olo, sellainen että kohta voisin alkaa itkemään tai joku voisi jopa saada minut nauramaan. Pahat ja epänormaalit mielenvaihtelut on myös yksi millä saan ihmiset huolestumaan, minulla ei ole sellaista kultaista keskitietä mikä on syvältä.
Kuu saa valtansa auringolta
ja vaikka näyttääkin hohtavalta,
ei valoaan se yksin jaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti