Empty room

Mun peilikuva on oksettava. Olen lihonut ja lihon koko ajan, haluan tehdä asialle jotain ja niin aionkin. se pieni piru huutaa päässäni totuuksia joita huomaan vasta liian myöhään. Miksi olen päästänyt itseni tähän? Näytän oksettavalle, olen oksettava.


Tekee mieli viiltää ja rankaista itseäni tästä. En voi näyttää tältä. En vaan voi. On kuitenkin pakko selvitä ilman viiltämistä, en halua enää olla koukussa siihen. Mun maha tulee ulos miltein jokaisesta paidasta jonka päälleni laitan. Mun maha pursuaa ulos farkuista, mun reidet hylsyy koko ajan. Tämä ei olisi muuten niin ahdistavaa, mutta en saa liikkua tuon polven takia, mun on silti pakko. Mä alan käymään ainakin kävelemässä ja välillä on pakko päästä salille. Kaikki on hyvin kunhan en treenaa salin puolella jalkoja, sitten ne kestää, niiden on pakko koska mun pää ei enää kestä. Läski minä.

Other side

Fuck this shit. One day I'll have an amazing life.




I love you.
And it's not because you make me happy,
not because you make me feel special,
not because you're the sweetest person ever.
but because I love you,
and I don't need any reasons for that.

Tasapainoisin päivä hetkeen. Olen pysynyt koko päivän hyvillä fiiliksillä,
tällä hetkellä uskon tulevaan, uskon tulevaisuuteen ja siihen että kaikki järjestyy.
Tällä hetkellä mun päässä ja koko kehossa valtaa rauha,
just close your eyes and hold your breath because it feels right.

Tänään mä haluan hymyillä.

Mun koti ei oo täällä

Take some pills, slice your wrist.
You know you won't even be missed,
so pull the trigger, cut the vein.
Just end all this pain.

Mulla ei ole kotia, mulla ei ole paikkaa jossa viihdyn, jota voin sisustaa oman mieleni mukaan. Mulla ei ole paikkaa jossa olen turvassa, en tunne että mulla olisi kotia, olen vain joku aina jonkun luona ilman omaa osoitetta. Mulla on paikka jota toiset kutsuvat kodikseni, se ei ole kotini. Se paikka on ahdistava, en tykkää olla siellä eikä mua oikeastaan edes kiinnosta. Enemmän kun mitään haluaisin muuttaa pois, kauemmaksi kaikesta. Vietän siellä hyvällä tuurilla ehkä yhden yön viikosta koska muuten olen Tonin luona, tuntuu että sielläkin vain riesana vaikka yritän olla edes jotenkin myös avuksi. Tuntuu kun olisin joku, ilman omaa osoitetta. Olen joku ilman turvaa, välillä tuntuu ettei mulla oikeastaan ole edes mitään. Ei yhtään mitään.

Kaikki ahdistaa nykyään, aivan kaikki. Ahdistaa herätä aamuisin, ahdistaa olla koulussa, ahdistaa olla ihmisten seassa, ahdistaa oma peilikuva, ahdistaa aivan joka ikinen asia. Haluaisin vain olla yksin ja kuunnella musiikkia niin kovalla ettei pyöri edes ajatus, haluaisin ottaa portugalilaisen kainaloon ja vain olla. Se pieni nelijalka tuo niin paljon iloa mun elämään etten varmaan ikinä olisi surullinen jos se aina olisi läsnä, valitettavasti se ei vain ole. Portugalilainen saa mut tuntemaan joksikin, että edes joku tarvitsee minua, se saa mut tuntemaan että pystyn edes johonkin; pitämään jostain muustakin huolta.


Torstaina menin pitkästä aikaa bodycombattiin ja puolessa välissä tuntia mulla meni polvilumpio sijoiltaan, siitä lähtien olen elänyt keppejen kanssa ja syönyt särkylääkkeitä. Ollut muiden riesana kun en itse pysty mihinkään. Ärsyttää aina kysyä jos joku voi kantaa minunkin tavarani, voiko joku hakea minulle lisää ruokaa tai vettä, voiko tuoda jääkaapista jotain kun olen jo istahtanut pöytään, voiko kävellä vähän hitaampaa koska keppien kanssa kävely ei ole maailman nopein tapa edetä tai kysyä aina kyytiä paikasta A paikkaan B ja takaisin. Inhoan sitä. Kepit lähti tänään mutta sitäkin enemmän saan syödä särkylääkkeitä, joka ikinen askel sattuu, joka ikinen askel on yhtä tuskaa.

Tänään kävin osteopaatilla näyttämättä tätä jalkaa, se sanoi minua hoikaksi. Pienessä mielessäni nauroin, välillä kun katson peiliin mun tekis mieli laihduttaa. Paisun vaan entistä enemmän. Paisun aivan liikaa. Järjellä ajateltuna tiedän ettei laihtumisessa ole järkeä, ei siinä ole ennenkään ollut. Silti haluan vain edelleen olla se pienin ja hennoin enkä se jolla istuessaan pursuu läskit vaatteista läpi.

Maybe life isn't for everyone

Revin itseni irti ja pakenin,
juoksin syvälle metsään ja syvään jouduinkin.
Oli pakoni toivontäytteinen, luulin pärjääväni yksin
vaan tiennyt en, sinut tarvitsen.

Lauantaina olin valmis hyppäämään junan alle, se oli lähellä, se oli liian lähellä. Kaikki vain....sumeni. Millään ei ollut mitään merkitystä, halusin pois, halusin karata siitä tilanteesta, en vain enää kestä niitä. Tuntuu ettei aika vain mene eteenpäin, silti tuntuu ettei meinaa pysyä välillä perässä. Abivuoden ensimmäinen koeviikko lähenee, kirjotukset painaa päälle. Opo yrittää tsempata että selviän tästä, että kyllä minullakin on tulevaisuus jossain muualla kun kadulla. Silti pelottaa kun itse en näe omaa tulevaisuuttani, näen pari viikkoa eteenpäin ja sitten sumenee täydellisesti.


Viilsin viimeksi perjantaina, alkoholi taas vain ei meinaa sopia minulle. Tupakasta on tullut minulle keino rauhoittua, samoin kun vähän aikaa sitten se oli liikunta. Mikä minulle on tullut kun liikunta vaihtui tupakkaan? Olen muuttunut muutenkin aivan liikaa, välillä mietin onko se oikeasti hyväksi. Haluanko oikeasti elää elämäni näin?

Hallusinaatiot meinaa tappaa mut, ne on tullut taas takaisin, ne rakkaat ystävät. Onneksi näen niitä harvemmin kun silloin kaksi vuotta sitten kun viimeksi jotain epämääräistä olen nähnyt. Tällä hetkellä koen olevani aika levollisessa tunnelmissa, aika mitäänsanomaton olo, sellainen että kohta voisin alkaa itkemään tai joku voisi jopa saada minut nauramaan. Pahat ja epänormaalit mielenvaihtelut on myös yksi millä saan ihmiset huolestumaan, minulla ei ole sellaista kultaista keskitietä mikä on syvältä.

Kuu saa valtansa auringolta
ja vaikka näyttääkin hohtavalta,
ei valoaan se yksin jaa.

Maybe life isn't for everyone

Viime viikonloppuna Tonin äidin luona istuin sängyllä huoneen nurkassa pimeässä.
Katsoin seinää jossa näin veitsen, tuijotin sitä niin kauan kunnes Toni avasi oven ja laittoi valot päälle.