teksti jonka kirjotin koulussa paperilapulle..
Pelkään että romahdan. Ehkä se en ole minä vaan mun mieli, ehkä se vaan haluaa mut pois, ainakin minä haluan pois, pitkästä aikaa mua kiehtoo se sairas. Tiedän ettei siitä seuraa hyvää, tiedän että romahdan jos nyt palaan takaisin. Tiesin että jos pidän Sinilinnusta kiinni niin olen taas joskus tässä, menossa kohti sivuraidetta. Pidin kuitenkin kiinni ja Sinilintu repi mut osaksi sen omia ongelmia. Perun menoja toisten perään, ainoa mitä en peru on treenit. Pikku hiljaa jään taas yksin, välillä mietin onko tämä kaiken sen arvosta. En kuitenkaan jaksa enää taistella, en jaksa taistella yksin, koska totuus on, että kuka välittää vaikka lähtisin, kuka välittää vaikka vuotaisin verta? Ennen olisin vastannut että Sinilintu mutta enää se ei välitä, ei ole enää Sinilintua, ainakaan minun elämässäni.
Sinilintu laitto viestiä jossa lukee näin:
Haluaisin, että saataisiin selvitettyä asiat ja koitettas saada meidän ystävyys kuntoon ja jatkaa siitä mihin jäätiin. Näin viime yönä unta siitä tilanteesta kun lähdit sillon meiltä bussilla ja halasit. Tuntu niin todelliselta. Ihan kauhea ikävä. En haluais heittää hukkaan tätä. Oot jotain niin ainutlaatuista.
Tuo viesti sai mut taas miettimään asioita ja vastasinkin että haluan selvittää asiat ja saada joskus tämän taas toimimaan, Sinilintu on kuitenkin yksi parhaista ystävistä koskaan ja ainoa, jolle olen koskaan voinut kertoa aivan kaiken, Sinilintu ei ole koskaan tuominnut minua ja on ollut aina apuna. Tiedän ettei kaikki ole Sinilinnun syytä, tiedän myös ettei kaikki (vai voisiko paremmin sanoa mikään) ole minun syytäni ja tiedän myös henkilön, keneen voisin osoittaa sen syyttävän sormen. En kuitenkaan enää uskalla uskotella itselleni, että kaikki on pian kuten ennenkin, en enää uskalla, pelkään, ettei mikään ole niin kuin ennen, koska mikään ei ole enää ennallaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti