Seven seconds to the rise, can't believe I'm still alive
and heaven was waiting for me, I thought this would be the end.
Monta päivää ollut aikomus kirjoittaa. En vain ikinä saa aikaseksi lopettaa, kaikki jää kesken ja turhaudun. Eilen alkoi kesäloma ja nyt istun junassa kohti Helsinkiä. Viime päivinä on tapahtunut ihan liikaa asioita niin on pakko kirjoittaa, pakko saada asiat edes jonnekkin ylös. Luovuttaminen tuntuu välillä liian hyvältä vaihtoehdolta ja välissä tuntuu että minun ei pitäisi tutustua uusiin ihmisiin enää. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärillä, sitä helpompi mun on lähtä kun se päivä tulee.
Toni on ihana, me ollaan nähty muutaman kerran sen jälkeen kun tavattiin baarissa ensimmäistä kertaa. Katsottiin illalla leffaa, jäin Tonin luokse yöksi ja aamulla Toni saattoi mut junalle. Musta tuntuu ettei se haluaisi olla mun kanssa missään tekemisissä jos se tietäisi mitä mun päässä liikkuu. En todellakaan uskalla ainakaan vielä sitä sille kertoa. Ehkä mä olen kohta paremmassa kuosissa niin mun ei tarvitsekkaan.
Helmen kanssa välit rakoilee. Me jotka ollaan oltu kun paita ja perse kohta 5 vuotta, me jotka ei olla riidelty ikinä. En edes tajua milloin tämä meni tällaiseksi. Tekisi mieli vaan sanoa että me ei olla enää me, ostetaan joululahjat jollekkin toiselle. Helmi on mulle kun sisko, siksi se tuntuu oudolta etten välttämättä edes halua enää pitää yhteyttä siihen enkä tällä hetkellä palion pidäkkään. Luottamus vaan karisee pois, se jonka helposti menettää mutta mitä on vaikea saada takaisin. Haluaisin sen ajan takaisin kun tutustuttiin, oltiin niin pieniä ja viattomia.
Helsingin reissu oli mahtava, ainakin jos ei lasketa sitä että join omat sekä veljen rahat. Sain kuitenkin tilaisuuden tutustua uusiin ihmisiin, mahtaviin sellaisiin. Mun viha sitä kaupunkia kohtaan laantu hetkessä, en ole ikinä halunnut muuttaa sinne, nyt haluan. Olin veljen luona torstaista sunnuntaihin enkä edes uskaltanut kuvitella että tuosta reissusta olisi voinut tulla noinkin onnistunut.
Toni kysyi multa keskiviikkona että olenko ollut riippuvainen mistään, hiljenin ja sanoin etten halua puhua asiasta. Ainoa asia mikä tuli mieleen oli viiltely enkä halua puhua siitä Tonin kanssa, en vielä vaikka Toni tietääkin asiasta. En halua myöskään Tonille kertoa sitä, kuinka meinasin romahtaa täysin alkoholin takia. En halunnut silloin tehdä mitään muuta kun juoda eikä mulla ikinä ollut rahaa mihinkään muuhun kun alkoholiin.
Kävin eilen töissä vaa'aalla pitkästä aikaa, vaa'an lukema ei hetkauta mua tällä hetkellä mihinkään vaikkakin tajusin, että olen lihonut melkein 20kg siitä ajasta milloin en syönyt edes yhtä rusinaa. Vieläkin haikailen sinne liikaa, tuntuu ettei mulla ole vieläkään menetettävää, tuntuu kun olisi ihan sama vaikka en enää söisi, olisinpahan ainakin laihempi. En kestä itseäni juuri nyt, en tämmöisenä läskinä kusipäänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti